 |
| Robyn on hyvä! |
Antoisaa se on siksi, että maailmassa julkaistaan upeaa musiikkia joka päivä.
Tänä vuonna ajattelin tehdä kaksi vuosikatsausta, yhden kappaleista ja yhden albumeista, siitä näkökulmasta, miten teokset onnistuivat sykähdyttämään minua sekä myös ns. suurta yleisöä.
Muutama päivä sitten kirjoitin kappaleista, nyt ovat vuorossa albumit, aakkostettuna eli eivät paremmuusjärjestyksessä.
Kahden ison brittibändin tuotokset eivät sinänsä tyylillisesti ole niputettavissa, mutta niissä on paljon samaa: molemmat on mediassa nostettu edeltäjiään (AM ja I Like It When You Sleep, for You Are So Beautiful yet So Unaware of It) kunnianhimoisemmiksi taideteoksiksi. Ne ovat tänä vuonna ehkä lähimpänä sitä indie-bändin albumin ideaalia, jota on kumarreltu jalustalla 1990-luvulta lähtien. Tuo ideaali saattaa kuitenkin olla viimein aikansa elänyt. Näistä kahdesta Arctic Monkeysin levy on mielestäni parempi, mutta The 1975:n muoto sallii räväkämmät irtiotot myös kokonaisuuden kontekstissa. Molemmille yhteistä on myös odotettua vaisumpi vastaanotto kaupallisesti: Arctic Monkeysin levy on kotimaassaan päässyt numeroissa vain noin kuudessosaan AM:n tasosta, The 1975 sentään melko paljon lähemmäksi, koska se taso ei ollut valmiiksi yhtä korkealla (platinaa eli 300 000 kpl).
On pakko todeta, että isojen rap-albumeiden taso oli tänä vuonna todella keskinkertainen – tai sitten meidät on totutettu liian hyvään esimerkiksi Kendrick Lamarin ja Chance the Rapperin taholta. Mielestäni ainoa jälkipolville todella muistettava rap-albumi koko vuonna on superjulkkis Cardi B:n esikoislevy, jolla on muutama huippuhitti, eikä yhtään huonoa kappaletta. Kirjoitin siitä aiemmin tänä vuonna pidemmältikin.
Tietyllä tavalla The Greatest Showmanin valtava menestys on vuoden kiinnostavimpia ilmiöitä. Se meni esimerkiksi Suomessa täysin ohi, mutta Britanniassa levy on kaikkien aikojen suurimpia listamenestyksiä: vuosi top viidessä ja lähes puoli vuotta ykkösenä. Elokuvaa näkemättä on vaikea ymmärtää lähes hysteriaa, leffan nähtyäni varmaan ymmärtäisin. Benj Pasekin ja Justin Paulin kirjoittamat kappaleet ovat isoja musikaalinumeroita, mutta melko tenhoavia, etunenässä The Greatest Show ja This Is Me. The Greatest Showmanin yleisö on ollut globaali: 60 prosenttia lipputuloista on muualta kuin Yhdysvalloista. Joulumarkkinoille julkaistiin The Greatest Showman: Reimagined -albumi, jolla poptähdet kuten Pink, Kelly Clarkson ja Panic at the Disco versioivat leffan biisejä.
Aika moni on samaa mieltä kanssani siitä, että Grammy-gaalassa vuoden albumin pystiin tiukin kiinnitys on kantripopartisti Kacey Musgravesin Golden Hourilla. Albumi on silkkaa laulunkirjoittamisen ja tulkinnan juhlaa, jossa tunnettujen kantrihitintekijöiden biisinkirjoitustaito yhdistyy Musgravesin upeisiin teksteihin ja visioon. Metacriticin pisteet huitelevat 89:ssa, mikä on jo naisartistille aivan poikkeuksellinen lukema, saati näin kevyelle levylle. Eräs vuoden tärkeimpiä julkaisuja, joka ylsi albumilistan top teniin sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa.
Äänellään ja itseironiallaan briljeeraavan diivojen diivan tuorein levy on yllättävä täysosuma, joka huomioitiin Suomenkin mediassa mm. täällä, täällä ja tietenkin tässä blogissa. Caution pelaa periaatteessa täysin varman päälle, mutta hyvin harvoin varman päälle pelaaminen kuulostaa näin upealta! Cautionin saama positiivinen huomio auttoi varmaan osaltaan Careyn jouluklassikon All I Want for Christmas Is Youn (1994) nousemista uudelle tasolle: se oli joulun kuunnelluin kappale oikeastaan kaikkialla keräten jouluaattona järkyttävät 10,8 miljoonaa Spotify-kuuntelua, joka on maailmanennätys.
Striimaussuosikeista puheenollen – Spotifyn vuoden suosituinta albumia ei tehnyt Hugh Jackman tai Drake vaan Post Malone: Beerbongs and Bentleysin uutisoitiin juuri ylittäneen ainoana tänä vuonna julkaistuna albumina viiden miljardin kuuntelun rajan Spotifyssa, kun kaikki kappaleet lasketaan yhteen. Post Malone on kiehtova aikansa tuote: hän tekee musiikkia valkoisille eräänlaisessa white trash -hengessä, jossa kalja maistuu ja naiset ovat helppoja. Hänen suosionsa Euroopassa on helppo ymmärtää, koska täällä on aina nostettu valkoiset räppärit korkeammalle kuin Yhdysvalloissa, lahjakkuuden tasosta riippumatta. Monet ovat odotelleet, että Malonen seuraava levy olisi rockia tai kantria, mutta ainakin viikko sitten ilmestynyt Wow menee syvälle rap-hommiin. Toisaalta, nykysukupolvelle kaikki on hyvää, levyllä voi olla vaikka kirkkourkuja tai jopa sähkökitaraa, kunhan esittäjä on tarpeeksi LIT.
Vuoden tunnetuin levy? Tuskin. Vuoden paras levy? Ilman muuta. Robynin ensimmäinen oikea, hyvin henkilökohtainen, albumi vuosikausiin on hillitöntä elektropopin juhlaa. Ja ne ovat juhlat, joihin valtavirta tuskin enää koskaan hankkiutuu paikalle.
En ole aivan varma, miten hyvin espanjalaistähti Rosalían esikoisalbumi muistetaan tulevaisuudessa, mutta ainakin se tuntuu eräänlaiselta popkulttuurin polttopistehetkeltä vuonna 2018. Kaikkien despacitojen, jbalvinien, shakirojen ja muiden jälkeen juuri Rosalía on SE latinoartisti, joka tekee latinopoppia espanjaksi niin, että Pitchforkin valkoihoiset kriitikotkin ihastuvat. Toistaiseksi El mal quererin suurin kaupallinen menestys on jäänyt Iberian niemimaalle, mutta tärkeämpää on se, että näin hallittua levykokonaisuutta tapaa missä tahansa popin genressä hyvin harvoin.
”Vuoden odotetuin” on yleensä sanapari, jonka yhteydessä pitää varautua pettymään, mutta suomi-indien superbändi Ruusut lunasti kaikki odotukset erinomaisella ja tasokkaalla esikoisalbumillaan loppukesästä. Aiemmin keväällä Glitchit voitti tämän blogin myöntämän mittaamattoman arvokkaan Ruokaa pöytään -palkinnon ja albumilla oli useampikin lähes samankaltainen onnistuminen, etunenässä Toyota Celica ja Siamilaiset.
Ja lopuksi taas Vesta, vielä kerran! Saattaa olla, että tänä vuonna on ollut pientä puutetta kotimaisista Whispilä-henkisistä albumeista, joiden punainen lanka suorastaan hohtaa kirkkaana, minkä ansiosta Vestan Lohtulauseita kohoaa jälleen esiin. Levy, jolla ei pelätä ottaa vastaan pophittien haaste ja toisaalta kertoa miten maailma makaa mielikuvituksellisen tuotannon ryydittämänä, on tätä nykyä suuri harvinaisuus. Esimerkiksi Sun katu ja Ota varovasti ovat jo nyt suomipopin kaanontavaraa.
Kommentit
Lähetä kommentti