Maustetytöt ja Litku Klemetti – rallatellen avattu ikkuna suomirockin maailmaan

Maustetytöt.

Tässä blogissa suurimmalla mahdollisella kunnialla eli Ruokaa pöytää -palkinnolla keväällä siunattujen Maustetyttöjen odotettu esikoisalbumi Kaikki tiet vievät Peltolaan ilmestyi perjantaina. Levy on arvioitu ja raportoitu tarkasti jo mm. Soundissa, Rumbassa ja Hesarissa. Lisäksi Imagessa on ollut pitkä juttu Maustetytöistä ja duon toinen jäsen Kaisa Karjalainen vieraili Arto Nybergin ohjelmassa Ylellä.

Anna ja Kaisa Karjalaisen nerous perustuu hyvin kapeaan syntikan ja kitaran muodostamaan musiikillisesta spektriin sekä hömelön inhorealistisiin sanoituksiin, jotka pursuavat lama-Suomen kokemuksia matkatoimiston tiskillä jonottamisesta, halvasta kaljasta ja puhelinnumeroiden kirjoittamisesta almanakkaan. Faksia ei sentään käytetä kertaakaan, muistaakseni.

Kokonaisuus on siinä määrin keskitetty, että se onnistuu puuduttamaan jo kymmenen kappaleen mitassa, mutta toisaalta esimerkiksi levyn kirkkain helmi Talvi Talvikin kanssa on, palkitun Tein kai lottorivini väärin -prototyypin lisäksi, niin upea kappale, että koko levylle on pakko antaa vähintään varovaisen positiivinen arvio.

Itse levyn absoluuttista hyvyyttä kiinnostavampaa on laaja kuva eli se iloinen asia, että Maustetytöt ja hieman aiemmin tänä syksynä uuden albuminsa julkaissut Litku Klemetti ovat palauttaneet suomirockiin hämmästyttävän eläväistä lyriikkaa ja soitantaa, joka sujahtaa niin edelläkävijöiden soittolistoille kuin Radio Suomenkin ohjelmavirtaan ilman minkäänlaista ironiaa. Molempien artistien tuotannosta löytyy noin miljoonan Spotify-kuuntelun sinkkukin, mikä on hieno saavutus ilman popsoittolistojen tukea.

Litku Klemettin kolmas suurempaa huomiota saavuttanut teos Ding ding dong ei ole aivan yhtä spektaakkelimainen jättipotti kuin noin kymmenenneksi paras 2000-luvun kotimainen albumi Juna Kainuuseen (2017), mutta siitäkin huokuu yhtäältä sivistys ja omien juuriensa skitsofreninen analysointi ja toisaalta kaipuu johonkin äärimmäisen yksinkertaisuuteen. Ne eivät sulje toisiaan pois, mutta toisin kuin Maustetytöillä, Klemettin musiikissa ei piehtaroida rappioromantiikassa, joka ei puhuttele kuin välähdyksittäin.

Litku Klemettin näkökulma ei jää vain pelkäksi elämästä selviytymiseksi vaan rappioromantiikka on aina alusta kirkkaalle tulevaisuudelle. Hän ei ahdistu samalla tavalla lakonisesti kuin Maustetytöt vaan löytää syrjäseuduista, kuppiloista ja pitkästymisestä aggressiivisempaa kauneutta. Maustetytöt jäävät Helsinkiin lottoamaan, Klemettin albumilla rakastutaan ja petytään pikkukylässä. Parhaiten levyt kohtaavat ehkä Ding ding dongin iskelmällisessä avainkappaleessa Hirveä kesäinen ilta, jossa lauletaan, että ”olenko se minä, jolle aina raitilla nauretaan”.

Molemmilla albumeilla laulaa siis ulkopuolinen – Ding ding dongilla alter egoilla leikkivä ja niiden välillä painiva nomadi ja Kaikki tiet vievät Peltolaan -albumilla Aku Ankka -henkinen Piritorilla tallustava hahmo, jonka elämänhalu ja pankkitilin saldo häilyvät vaihtelevasti nollan kieppeillä. Vaikka näitä kahta levyä ei periaatteessa tarvitse verrata, niiden ilmestyminen parin kuukauden sisään tarkoittaa, että suomalaisen rockin ikkunasta on harvinaisen kirkkaat, rallattelunäkymät maailmaan, johon peilata minuuttaan ja omaa suhtautumistaan menneisyyteensä. Niinpä molemmat kuuluvat kotimaisen musiikin oppimäärään vuonna 2019.

Kommentit