 |
Taas se aika vuodesta, kun valkoiset hyvätuloiset naiset komplekseineen ovat kaikkein väärinymmärretyin ihmisryhmä. Onneksi maailmassa on yksi ihminen, joka puhuttelee juuri heitä!
On siis ”girlbossien” ja Taylor Swiftin uuden albumin aika.
The Life of a Showgirlillä löyhänä teemana on ”showgirlin” elämä kulissien takana The Eras Tourin aikana. Sen tärkein anti on kuitenkin huomata, että Swiftin musiikin viimeaikainen ongelma ei ollutkaan Jack Antonoffin sekunneissa tunnistettava tuotanto vaan Swiftin jumittautuminen omalle mukavuusalueelleen ilman kuratointia. Max Martinin ja Shellbackin tuottama levy on musiikillisesti ihan ookoo, samalla tavalla kuin Sabrina Carpenterin tuorein albumi. Kovin hyvä se ei ole.
Ihailtavaa jumittautumista mukavuusalueelle on sekin, että maailman suosituin poppari on jo toista vuosikymmentä julkisesti juoruillut ihmisistä, joista hän on jostain syystä lakannut pitämästä. Ollos huoleton, passiivisaggressiivinen uhriutuminen ja altavastaajana ”vihollisille näyttäminen” on edelleen Swiftin tärkein polttoaine ja markkinointikeino.
Paradoksi on tietenkin siinä, että Swift ei ole ollut millään tavalla musabisneksen ”altavastaaja” vuosikausiin. Miljardöörinä on koomista huudella menneisyyden epäilyttäville haamuille, joita ovat tällä kertaa mm. levy-yhtiöpomo Scott Borchetta sekä Charli XCX. Hyviksenä on etenkin kihlattu Travis Kelce, joka saattaa olla ensimmäinen mies tässä universumissa, jota (tai ainakin hänen penistään) Swift kehuu levyllään ilman piikittelyä. Kuten The Alternative mehukkaassa arviossaan kirjoitti: ”Taylor’s music worked when she was punching up, but there is nobody left for her to punch up to”.
Nopeasti kokoon kyhätyn albumin sanoitukset perustuvat osin muistiin kirjoitettuihin tekstinpätkiin ja enpä ihmettelisi, että sävellyksetkin olisi lavennettu valmiiksi tekoälyllä, koska formula on niin tuttu ja turvallinen. Tuotantoon mielenkiintoa saadaan lähinnä interpolaatioilla (laillisesti George Michaelin Father Figure ja laittomasti The Jackson 5:n I Want You Back).
The Life of a Showgirl rikkoo kaikki Swiftin omat aiemmat avausviikon ennätykset (paitsi striimimäärissä, koska kappaleita on vain 12 – levyn hyvä puoli). Tätä kirjoitettaessa albumista on julkaistu kymmeniä eri versiota eri formaateissa. Redditissä on suurta huomiota ja huvittuneisuutta kerännyt spreadsheet, joka ei ole päivittynyt pariin päivään (kai ostit juuri tulleet Voice Note Memo -variantit?), mutta jonka mukaan ostamalla yhden kappaleen jokaista versioita rahaa olisi saanut kulumaan viime sunnuntaihin mennessä 650 dollaria.
Viime vuosina on käynyt entistä enemmän selväksi, että Swiftin musiikki on ensisijaisesti markkinoitava tuote, jonka laadunvalvontaa ei hoida kukaan, mutta jolla tehdään rahaa. Senkin takia minua häiritsee suunnattomasti se, että tuotteen markkinointi perustuu edelleen muiden ihmisten tekemisten julkiseen kommentointiin. Mitä tahansa olet joskus tehnyt tai sanonut – ja paino sanalla ”joskus”, sillä parasta ennen -päiväystä ei ole, koska elämä on 35-vuotiaanakin ”so high school” – sitä voidaan käyttää sinua vastaan Taylor Swiftin seuraavalla levyllä.
Swift on tunnettu fanien yksipuolisesta parasosiaalisesta suhteesta häneen, mutta henkilönä on lopulta kenties vain musiikkimaailman vastine jalustalle nostetulle taidoiltaan keskinkertaiselle bisnesjyräpomolle, joka ei näe omaa etuoikeutettua asemaansa. Maailman suurimman poptähden ja ”girlbossin” luulisi pystyvän parempaan.
Kommentit
Lähetä kommentti