 |
| Kuva Lover-videosta. |
Kuten kaikki popmaailmaa seuraavat tietävät, Taylor Swiftin seitsemäs studioalbumi Lover julkaistiin perjantaina. Se on ehtinyt saada jo erinomaisen vastaanoton sekä yleisöltä (esimerkiksi Yhdysvaltojen Spotifyn päivälistan top 15:ssä oli eilen 14 Loverin kappaletta) sekä kriitikoilta (Metacriticin lukema on tällä hetkellä 80).
Swiftin matka Loveriin on ollut aika kiinnostava, mutta myös järkeenkäypä: hänen Reputation-albuminsa (2017) oli aivan hyvä sekin, mutta tavallaan statementinä riittämätön ”old Taylor is dead” -viestin välittämiseksi.
Reputationin jälkeen Swift teki massiivisen ja pätevän stadionkiertueen, jonka Dallasin-konsertin voi katsoa Netflixistä, mutta joka myös osoitti, että Reputation ei ollut niinkään ”uusi Taylor” kuin harha-askel. Miksi korjata jotain, mikä ei ole rikki?
Yllättävän pian julkaistua ensimmäistä levyä uudelle levy-yhtiölle edelsivät hämmentävät ja myös keskinkertaiset singlet: Panic at the Discosta tutun Brendon Urien kanssa tehty Glee-pophitti Me oli aivan puhdas katastrofi, mutta You Need to Calm Down enemmänkin 3/5-tason Reputation-rintamaa jättäen ristiriitaisen tunnelman.
Swift osaa hämmentämisen ja tietää, milloin sitä tehokeinoa kannattaa käyttää. Kun kehnohkot sinkut laskivat yleisön ja kriitikoiden odotuksia, hän julkaisi perään kaksi Loverin parhaimmistoon kuuluvaa kappaletta: John Hughesin kasarileffasta karanneen The Archerin sekä nimibiisin, josta kohta lisää.
Lopulta kävikin niin, että kaikkien iloksi yhtenäisellä Loverilla Swift käyttää oikeastaan kaikki 15 vuoden aikana löytämänsä vahvuudet popin ja kantriperinteen yhdistämisessä, mutta uutta levyllä on niiden laittaminen yhdelle albumille siten, että jokainen Taylor Swift -fani löytää mieluista kuunneltavaa. Ja tuntuu kuin korjausliikkeeksi hän on samalla onnistunut kirjoittamaan kourallisen uransa parhaita kappaleita.
Levyn todennäköisesti suurimmaksi hitiksi nousee romanttinen nimikappale Lover, joka on ehkä Swiftin täydellisin rakkauslaulu sitten Fearlessin (2008) teini-ihastuksesta kertoneiden Love Storyn ja You Belong with Men. Eteerisen, perinteisen, kauniin ja ihastuttavan vaivattoman kappaleen avausrivikin on Swiftin uran parhaita: ”We could leave the Christmas lights up 'til January / This is our place, we make the rules”. On ihme, jos Loverista ei tule hääklassikkoa!
Uusia kokeiluja ovat esimerkiksi fantastisen False Godin etualalle nostettu saksofoni, mainittu minimalistinen The Archer ja pitkästä aikaa, ensimmäistä kertaa sitten Redin (2012), kuultava puhdas kantrikappale Soon You'll Get Better Dixie Chicksin kanssa. The Man puolestaan on silkkaa Haimia ja riehakas Paper Rings The Go-Go's -energiaa. Toiseksi viimeisenä kuultavassa It's Nice to Have a Friendissä soivat suorastaan 1990-luvun kamaripopista muistuttavat torvet.
(Yksi eniten rakastamiani asioita Swiftissä on muuten lakonisen "nice"-sanan korostettu käyttö poplyriikassa: This Is Why We Can't Have Nice Things, Blank Spacen (2014) avausrivi "Nice to meet you, where have you been?" ja monia muita.)
Loverin lisäksi omaksi suosikiksi on noussut Cornelia Street, joka kertoo Swiftin elämästä samannimisellä kadulla muutama vuosi sitten. Sen lämmin pop-poljento muistuttaa alkupuolen Cruel Summerin sekä London Boyn ohella eniten Swiftin Euroopassa supersuosituksi tehneen 1989-albumin (2014) biisejä.
Loveria kuunnellessa kuuntelee myös Swiftin matkaa 2000-luvun menestyneimmäksi yhdysvaltalaiseksi poptähdeksi, joka näkee ympärillään yhtä paljon ystäviä kuin vihollisia, mutta joka on ruvennut kirjoittamaan vuosien varrella enemmän jälkimmäisistä. Se on kuin Swift-universumin kehitys pienoiskoossa, minkä vuoksi en jaksa marmattaa levyn kestostakaan, sillä ajatuksena kaikki biisit puolustavat paikkaansa osana matkaa.
On erittäin harvinaista, että artisti onnistuu samalla levyllä sekä uusiutumaan että nostamaan esiin omat uniikit vahvuutensa. Lover tullaan muistamaan vielä pitkään yhtenä Swiftin uran kiintopisteistä, ja syystä!
Kommentit
Lähetä kommentti