Mitä Rumba merkitsee minulle?

Rumban hautajaisissa signeerattiin viimeisen printti-Rumban kansi. 

Vuonna 1983 perustetusta Rumba-lehdestä ilmestyi viimeinen numero viime perjantaina. Minulla on ollut suuri kunnia olla mukana lehden taipaleella ensin lukijana 1990-luvun lopulta lähtien ja myöhemmin avustajana.

Rumba ei ollut vielä lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa osa musiikkimedian kulutustani. Luin lähinnä Suosikkia ja muita nuortenlehtiä, sekä vuodesta 1996 alkaen satunnaisesti Soundia. Niiden rinnalla kuuntelin hyvin paljon radiota. Poplistoja olen seurannut noin vuodesta 1993. Voi sanoa, että olen aina ollut listamusiikin ja popin kasvatti, en niinkään rockin, jota sekä Rumba että Soundi edustivat.

Ensimmäisen Rumbani luin muistaakseni kirjastossa ja aloin tilata sitä kotiin vuonna 2000 – tilaus jatkui viime perjantaihin asti. Minua viehätti Rumbassa tabloid-muoto: oli jännittävää, että sanomalehdessä oli hulluttelevia artikkeleita ja levyarvioita ja ennen kaikkea Timo Pennasen aivan fantastinen listapalsta. Astuin uudenlaiseen maailmaan: rakastin edelleen listapoppia, mutta musiikkimakuni laajeni muuten kokeilevammaksi. Samalla käsitys genre-ilmiöistä kehittyi: saatoin intoilla yhtä aikaa Badly Drawn Boystä, Belle and Sebastianista sekä Britney Spearsistä.

2000-luvun alku oli näin jälkikäteen miettien melkoista murroksen aikaa niin mediassa kuin musiikkimaailmassakin. Hetken aikaa ihan kaikenlainen musiikki oli suosittua ja kuuntelijalla oli runsaudenpula. Digitaalisuuden mullistus toi tastemakereiden suositukset jotenkin lähemmäksi. Liityin muutamalle pop- ja listafoorumille, josta sain hurjasti tietoa uusista artisteista. Uutuuden merkitys kasvoi suuremmaksi kuin itse musiikin hyvyyden. Oli tärkeää kuulla uusista artisteista ensimmäisten joukossa.

Tässä kohtaa Rumba alkoi printtimuotoisena menettää merkitystään kansainvälisen musiikin tietolähteenä, mutta kotimaisen popmusiikin tärkein sanansaattaja se oli yhä. En olisi todennäköisesti löytänyt Reginan, Magenta Skycoden ja Riston kaltaisia artisteja yhtä nopeasti ja perusteellisesti ilman Rumbaa. Lehden laatu ei missään vaiheessa romahtanut niin paljon, että olisin harkinnut sen tilauksen lopettamista – viime vuosina se on taas noussut jopa erinomaiseksi.

Muistan vielä ensimmäisen juttuni Rumbaan: se oli arvio Justin Timberlaken keikasta Tukholmassa vuonna 2007. En ole uskaltanut lukea arviota kymmeneen vuoteen, enkä uskalla vieläkään. Joskus vuoden 2010 paikkeilla aloin ylläpitää Rumban listaa, joka oli Musiikkituottajat ry:n kehittämä albumilista erikoisliikkeiden kautta myydyistä levystä. Se oli aivan ihanaa aikaa: pystyin kirjoittamaan suosikkiasiastani eli poplistoista ja samalla tutustua joka viikko uusiin levyihin. Printtilehden listapalstalla (kuva) tunsin hypänneeni Timo Pennasen aivan liian suuriin saappaisiin – palsta oli minulle mitä suurin kunnianosoitus. Toivottavasti sitä joku myös luki.

Listapalstaa joulukuulta 2012. Klikkaa isommaksi, jos haluat.

Viimeisen vajaan kymmenen vuoden ajan olen avustanut Rumbaa melko säännöllisesti, mutta lähinnä arvioiden, listajuttujen ja esseiden muodossa. Ainoa lehteen tekemäni haastattelu on muistaakseni Isac Elliotin levyhyllykatsaus vuodelta 2015. En ole koskaan pitänyt haastattelujen tekemisestä juttutarkoituksessa, vaikka työssäni viestintäkonsulttina teen taustoittavia haastatteluja jatkuvasti.

Olen ollut todella kiitollinen, että Rumbassa on ollut paikka kaltaiselleni listapopista, populaarikulttuurista ja musabisneksen koukeroista kiinnostuneelle kirjoittajalle, jolla ei ole varsinaista journalistista taustaa ja jonka tapa kirjoittaa on suhteellisen rajoittunut.

Rumban muuttuminen joka toinen viikko ilmestyvästä tabloidista loppuaikojen viisi-kuusi numeroa vuodessa -rytmiin on ollut surullinen, mutta median murroksen mukainen. Lehdellä on aina ollut vankka lukijakuntansa, mutta voitolliseksi tuotteeksi sen kääntäminen 2010-luvulla on eittämättä haastavaa, eikä Popmedian kärsivällisyys ja taidot siihen riittäneet. Popmedia ei ehkä ymmärrä, millainen historiallinen brändi sillä on käsissään. Näkemystä tukee myös nettisisältöjen ja huippulaadukkaan printtilehden ristiriita viimeisinä vuosina. Rumban netissäkin on toki laadukasta sisältöä ja paikoin jopa legendaarisen nerokasta, kuten Jean Ramsayn huikea Guns N' Roses -keikka-arvio vuodelta 2010.

En halua kuitata koko printti-Rumban historiaa sanomalla ”aikansa kutakin”, koska kukaan minkäänlaisen henkisen suhteen Rumbaan luonut ei kykene sitä latteuksiksi mitätöimään. Minulla on yhä tallessa valtaosa Rumban printtilehdistä 2000-luvun alusta lähtien ja niihin liittyvät muistot ovat niin rakkaita, että tuskin niistä koskaan edes luovun. Rumban ansiosta päädyin mukaan Nuorgam-työryhmään, Rumban ansiosta olen saanut suuren osan nykyisestä ystäväpiiristäni. Rumba teki minusta, yhdessä muiden musamedioiden ja tietolähteiden kanssa, sellaisen kuin olen: näkemyksellisyyttä, innokkuutta, laatua arvostavan kriittisen musiikkifanin. Se on upeasti tehty, kiitos kaikesta Rumba!