Miksi Ellinooran ja Eetun Bäng bäng typerä sydän on niin hyvä?

Ellinoora. Nero. Kuva: Warner.

Ehkä maailman ihanin tunne on se, kun kuulee jonkun kappaleen kerran ja miettii, että tämä on aika hyvä, mutta kun kuulee sen toisen ja kolmannen kerran niin siihen ihastuu syvästi. Juuri näin on käynyt minulle Ellinooran ja Eetun Bäng bäng typerä sydän -biisin kohdalla.

Ellinooran lähihistoria sisältää kaksi ns. koulujen laulukirjakelpoista jättihittiä Elefantin painon ja Leijonakuninkaan, joista jälkimmäistä olen jopa todistanut kasiluokkalaisten esittämänä. Molempia on kuunneltu Spotifysta hurjat yli yhdeksän miljoonaa kertaa.

Ellinoora on muutenkin mielestäni viime vuosien lahjakkaimpia laulunkirjoittajia: mm. ikävästi listoilla alisuoriutunut Nartut on paras koskaan levytetty Haloo Helsingin kappale.

Mutta asiaan: Bäng bäng typerä sydän on silkkaa kultaa juurikin, koska perinteisiä ”laulukirjakelpoisia” pophittejä tehdään Suomessa nykyisin niin vähän. Ellinoora itse sanoi Voicen haastattelussa, että ”Pelottavaa sanoa, mutta minusta tuo on yksi parhaimmista biiseistä, mitä olemme tehneet ja toivon, että ihmiset löytävät sen.”

Silloin, jos artisti itse suhtautuu biisiinsä noin luottavaisesti ilman levy-yhtiötiedotteen korulauseita, niin kyseessä on todennäköisesti oikeasti hyvä kappale.

Huomattavaa on myös kappaleen laajentaminen duetoksi – olkoonkin, että Ellinooran duettokumppani Eetu tuskin löytyi vahingossa tälle biisille, sillä hän on saman levy-yhtiön (Warner) tuore kiinnitys, josta yritetään tehdä tähteä.

Ratkaisu toimii, kerrankin! Ellinooran ja Eetun äänet eivät ole aivan sopivimmat toisilleen, mutta ristiriita on biisissä tehokeino ja Eetun säkeistö hyvin latautunut.

Biisin kliimaksi on kertosäkeen painotettu keskikohta: ”Ja kun kuulet tän radios nii tiedät / Aihe oot sinä”. Se on popkirjoittamisen suurinta juhlaa: Ellinoora ja kappaleen kolmas kirjoittaja Samuli Sirviö ovat tasan tarkkaan tienneet, miten kuulijan kiinnostuksen pystyy herättämään ja maksimoimaan tuoden sen äärimmäisen tehokkaasti mukaan kertosäkeeseen.

Koko biisi on niin perinteinen popslovari, että hymyilyttää ja itkettää – aivan samalla tavalla kuin kappaleen saama erinomainen vastaanotto striimilistoilla sykähdyttää.

Ylenpalttista hyvyyden merkitystä ei voi koskaan aliarvioida!

Sanonpa vain, että tässä on vahva ennakkosuosikki Ruokaa pöytään -palkintoehdokkaaksi ensi keväänä.