Miksi Savage Gardenin debyytin erinomaisuudesta vaietaan?

Kuulin sunnuntaina Burger Kingissä Savage Gardenin popklassikon To the Moon and Back. Jäin miettimään, miksi heidän ensimmäinen, lähes virheetön albuminsa ei ole saanut lukuisia think piecejä, miksi kukaan ei nostalgisoi Tears of Pearlsin täydellisyyttä tai Darren Hayesin hiustyyliä?

Onneksi edes Truly Madly Deeply sentään muistetaan. 

Savage Gardenin nimetön esikoisalbumi oli viimeisiä levyjä, joita kuuntelin korvalappustereoilta äänitettynä kasettina (siskoni oli sen jostain kopioinut). Sen ilmestymisestä tuli aiemmin tänä vuonna kuluneeksi kaksikymmentä vuotta. Olen nähnyt juhlittavan The Verven Urban Hymnsiä ja jopa Oasiksen (kaikella rakkaudella) kammottavaa Be Here Now’ta, mutta kukaan ei ole juhlinut Savage Gardenia.

Juhlikaamme nyt! Haastan kaikki lukijat kuuntelemaan sen täältä.

Edesmenneet lehdet Suosikki ja Mix kirjoittivat Savage Gardenista taajaan. Jo silloin kävi ilmi, että bändin toinen jäsen, laulaja Darren Hayes oli vahvasti enemmän esillä kuin instrumentteja soittanut Daniel Jones. Tuo ristiriita koitui lopulta bändin kohtaloksi, kun Jones halusi vain tehdä musiikkia eikä lainkaan esiintyä tai olla ns. stara.

Nimetön albumi julkaistiin keväällä 1997 Australiassa, vajaa vuosi sen jälkeen, kun I Want You oli noussut isoksi hitiksi. Maailmanvalloitus tapahtui hiljalleen: Yhdysvalloissa albumi ilmestyi vasta loppuvuodesta ja nousi Suomessa listoille seuraavan vuoden keväällä yltäen lopulta parhaimmillaan kakkoseksi ja pysyen listalla lähes vuoden. Se oli siis todella suosittu, lähes sukupolvikokemus.

Ja ne biisit, ai että! Hayes ja Jones kirjoittivat Savage Gardenille kriteereistä riippuen noin 10-12 upeaa popkappaletta. Suurin osa niistä sijoittui nimettömälle albumille, loput huomattavasti keskinkertaisemmalle Affirmationille (1999).

“Conversation has a time and place in the interaction of a lover and a mate. But the time of talking, using symbols, using words can be likened to a deep sea diver who is swimming with a raincoat.” 

(I Want You)

Hayesin sanoituksissa vilisee metaforia jopa liiankin kanssa - lyriikaltaan suhteellisen laimeassa, mutta muuten täydellisessä megahitissä Truly Madly Deeply kiivetään vuorille ja uidaan meressä -, mutta hän käyttää sanoja taitavasti rytmittäen ilman, että niiden täytyy välttämättä rimmata.

Fantastinen To the Moon and Back kertoo naisesta, joka on menettänyt luottamuksen läheisiinsä, mutta tekee sen pumpulinpehmeästi: ennen kertosäettä tuleva kohta ”What a pleasant dream (just saying)” on JUMALAINEN.

Salavihkaa Savage Garden tekee musiikin pleasantista (miellyttävä) yhtä merkityksellistä kuin perfectistä (täydellinen).

Toisaalla levyllä helmet vuodattavat kyyneleitä (Tears of Pearls) tai itketään yksinäisyyttä Santa Monicassa (Santa Monica). Levy on pophattaraa, joka ei ainoastaan lentele utuisesti pään yläpuolella, vaan Hayesin ansiosta myös TUNTUU: se koskettaa höyhenenkevyesti. Hayes ei laula imelästi vaan päättäväisesti, sillä hänellä on rutkasti draaman tajua, eikä hän juuri koskaan hymyile.

”All these mixed emotions we keep locked away like stolen pearls

Stolen pearl devotions we keep locked away from all the world” 

(Tears of Pearls)

Toiveiden täyttymyksestäkin he lauloivat. Violetin sanoituksessa juhlitaan individualismia ja käytetään noin 2,45 kertaa kirjavampaa sanastoa kuin poplaulussa yleensä: ”If there's a way to infiltrate you/Sway your mind and complicate you”.

Individualismi ja menestys etäännytti Hayesin ja Jonesin toisistaan ja tuhosi lopulta Savage Gardenin, mutta bändi ehti loistaa sitäkin kirkkaammin nelisen vuotta. He saavuttivat kaksi Yhdysvaltojen Hot 100 -listan ykkössijaa, neljä Britannian top ten -hittiä ja kuusi top ten -hittiä kotimaassaan Australiassa.

”If there’s a way that you could be everything you want to be, would you complain that it came too easy?” 

(Violet)

Kuten parhaat ja loistokkaimmat puutarhat yleensä, Savage Garden oli tarkkaan varjeltu salaisuus. Niin varjeltu, että siitä tuli lopulta lähes vaiettu. What a pleasant dream, just saying...