Siirry pääsisältöön

Onko suomalainen popjournalismi tapettu?



Hei YleX! Kiva, että julkaisitte "biisianalyysinä" tekstin Profeettojen (kuva) uudesta Eyo-kappaleesta, vaikka siitä ei keksitty mitään muuta sanottavaa kuin että Profeettojen kappaleella on vierailija.

Ei tuo ole mikään biisianalyysi! Se on aivan liian pitkä teksti siitä, että ”onpa kiva, että Profeetoilta on tullut uusi kappale, eikö teistäkin?”. On ihan ok hehkuttaa biisiä finglish-liirumlaarumilla, mutta ei ole ok kutsua tekstiä julkisen palvelun yleisradioyhtiön analyysiksi. Joku roti.

Ellei ”Profeettojen uuden kappaleen ehdottomasti hienoin asia on se, että sillä on mukana fiittaaja” ole äärimmäisen nerokasta piilovittuilua, silmiini ei tänään osunut (linkatkaa kommentteihin, jos olen väärässä) yhtä ainutta kriittisesti kotimaisiin artisteihin suhtautuvaa tekstiä YleX:n nettisivuilla. Sen sijaan ulkomaalaisia festarivieraita kehdataan kaunein sanankääntein kritisoida, kuten Imagine Dragonsin Ilosaarirock-keikkaa.

YleX ei tietenkään ole ainoa syypää, tämä koskee kotimaista popkeskustelua ylipäätään. On yleisesti tiedossa, että esimerkiksi Cheek antaa haastatteluja vain kavereilleen tai ennalta määrätyissä raameissa iltapäivä- tai naistenlehdille. Ja olen itsekin saanut semikriittisen levyarvion jälkeen palautetta kotimaiselta artistilta, että arvio oli väärin mitä mielikuvituksellisemmista syistä x, vaikka arvosana oli vähintäänkin ok, ei siis mikään täystyrmäys. Ja lukekaa keskustelu tämän Scandinavian Music Group -levyarvion alta.

Se on tämän maan tapa. Mutta maan tapa on aivan perseestä ja naurettava. Jos artistin tai yhtyeen lähipiirillä ei ole rohkeutta sanoa, että tämä on muuten pettymys suhteessa odotuksiin, niin medialla pitäisi olla ja heillä on siihen oikeus, eikä siihen saa kajota. Ei kritiikkiä anneta sen vuoksi, että ”hähhäähhää nyt sen keikoille ei varmaan mene kukaan, rräääh”, vaan sen vuoksi, että olisi kiva, jos musiikki olisi parempaa, näin siitä voisi tulla sellaista.

Jose Riikonen kirjoitti Rumbaan hyvän tekstin popjournalismista. ”Kyse on musiikkijournalismista, ei musiikkiviennistä tai musiikkimainonnasta.” Juuri näin. Ja vielä toisin ilmaistuna: kyse on siitä, että musiikkia tarkastellaan ulkopuolisen silmin ja korvin, ei siten, että copypaste-toiminnon avulla täydennetään merkkimäärää levy-yhtiön tiedotteesta. Itse viestintätoimistossa työskentelevänäkin ymmärrän sen.

Esimerkiksi Warnerilta tuli vähän aikaa sitten tiedote, jossa yritettiin monisanaisesti kertoa, miksi pitäisi olla kiinnostunut Miro Miikael -nimisen artistin musiikista. Hän ”tekee tarttuvaa urbaania popmusiikkia” (?), ”tekee itse omat kappaleensa” (sillä ei ole mitään korrelaatiota laadun kanssa), ”alkoi itse kirjoittaa lauluja suomeksi vuonna 2015” (kiviäkin kiinnostaa, paitsi Warner tuskin olisi signannut jos laulaisi englanniksi).

Joku media voi painaa tai julkaista netissä nämä taustatietoina ihan hyödylliset lauseet sellaisenaan, mutta maailmassa ei ole yhtään ihmistä, joka kuuntelisi artistia vain, koska hän kirjoittaa kappaleensa itse. Sen sijaan ison ja pahan JOURNALISMIN tarkoitus on päätyä omin sanoin siihen johtopäätökseen, miten kiinnostava artisti Miro Miikael on. Ihan siedettävä, mutta ei kovin kiinnostava, sillä Siks mä haluun sut -sinkun sanoitus on baari-illan kulkuineen hyvin kliseinen, riimit ovat kököt – niistä kuuluu se, että artisti on kirjoittanut lähinnä englanniksi, ja sävellys on kehityskelpoista ok-tasoa, mielikuvitusta kehiin!

Tuota virkettä esimerkiksi YleX ei nykyisellään voisi koskaan kirjoittaa.

Kaikki mitä tuossa ”mutta”-sanan jälkeen tulee, erottaa journalismin siitä valmiista pr-mössöstä, jota tiedottajat ammatikseen suoltavat. Ei journalismi ole oikeasti niin vaikeaa saati vahingollista. Miro Miikael on yhä hengissä, jos tämän lukee.

Tsemppiä herkkänahkaisille artisteille ja managereille, ehkä siellä poteroissa lymyilee vielä toimittajia listittäväksi.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi suomalainen musiikkibisnes on pyhää?

Oskari Onnisen viimeviikkoinen Hesari-kirjoitus nostatti valtavan keskustelun omassa musabisneksen ja -journalismin kuplassani. Sitä kritisoitiin mitä mielikuvituksellisimmilla argumenteilla ja henkilökohtaisuuksilla, vaikka se oli alusta loppuun täysin totta: levy-yhtiön ja managerin hehkutus jaSara Forsbergin ura muusikkona toistaiseksi eivät korreloi keskenään.

Levy-yhtiöt saavat kyseenalaistamatta hypettää artistejaan täysin kummallisilla ja joskus perusteettomillakin argumenteilla ”vientipotentiaalisuudesta”, joten miksi toimittajilla ei olisi oikeutta tarttua mahdollisiin epäkohtiin, ongelmiin ja ristiriitaisuuksiin?
Siksikin kiinnostaa, miksi suomalaisessa popkeskustelussa musiikkibisneksen kritisointi on aina joko ankeuttamista tai negistelyä tai jotain siltä väliltä. Miksi asioita ei voi ääneen ihmetellä mediassa, kuten muissa aiheissa voi? Kukaan ei syytä negistelystä, jos analysoi miksi HJK ei ole Mestareiden liigassa joka vuosi. (Ja poplistat itse asiassa ovat musiikin u…

Miksi Haloo Helsinki on suosittua nuorisomusiikkia, kun suomirock ei muuten ole?

Kun Haloo Helsinkiperustettiin, sen jäsenet olivat noin 15-vuotiaita. He ovat siis koko aikuisikänsä olleet Haloo Helsinki, kiertäneet festareita ja tehneet satoja keikkoja. He ovat jo nyt, reilusti alle kolmekymppisinä suomalaisen musabisneksen konkareita.

Mietitäänpä sitä hetkeä, kun heistä tuli suosittuja:


Isä olen täällä maailman toisella puolen...äiti älä pelkää kyllä pidän itsestä huolen Voitteko kuvitella inklusiivisempaa kertosäettä? Näiden nuorten esittämään Maailman toisella puolen -kappaleeseen voivat samaistua riparinuoret ja aikuiset, isät ja äidit. Muutamaan riviin kiteytyy nuoren elämänilo ja vanhempiensa huomioiminen sekä vanhemman rakkaus lapseaan kohtaan.

Tuon jättihitin sisältäneen III-albumin jälkeen Haloo Helsingille oli ”vain taivas rajana”. He tekivät kaupallisesti viisaasti kiteyttämällä III:lla kirkastuneen haloohelsinkiyden kahdella hyvällä levyllään (Maailma on tehty meitä varten ja Kiitos ei ole kirosana). Yleisö rakastaa heitä: tuore Hulluuden highway -alb…