Siirry pääsisältöön

Miksi popin tasa-arvo ei vieläkään toteudu?


Katsoin eilen tallenteen Madonnan The Girlie Show -kiertueen Sydneyn keikasta vuodelta 1993. Keikka alkaa sillä, että yläosaton naistanssija laskeutuu tankoa pitkin katosta ja Madonna nousee lattiasta dominaksi pukeutuneena esittäen Erotica-albumin (1992) nimikappaleen. Sen jälkeen hän riisuu puolet vähistäkin vaatteistaan ja esittää Feverin provokatiivisesti kahden miestanssijan kanssa.

Palvoin, tietenkin.

On surullista tajuta, ettei The Girlie Show’ta uskaltaisi tuskin kukaan tuoda lavalle tänä päivänä arvostelijoiden pelossa. Madonna on naisen aseman suhteen yhä popin suurin ja kaunein ja paras esitaistelija, ja hämmennyin, miten vähän asiat ovat käytännössä edenneet popin tasa-arvon suhteen. Tämä tuli mieleeni seuratessani Katy Perryn uuden Witness-albumin julkaisurumbaa. Siinä on tehty muutamia strategisia virheitä, joista ei tässä sen enempää, mutta ällistyttävintä on ollut se, millaiset paineet Perryä kohtaan on asetettu.

Katheryn Hudson huomasi, että hänen artistiminänsä Katy Perry voisi olla muutakin kuin Max Martinin ja Dr. Luken takuuvarmojen kertosäkeiden laulaja. Prosessista syntynyt Witness-albumi esittää Perryn ensimmäistä kertaa laajemmin aktiivisena, omaa itseään ja maailmaa tutkivana subjektina, jonka ajatus ei lopu siihen, että kappale vaihtuu.

Hän ei ole onnistunut albumillaan aivan kaikessa, mutta ilmentää virheitä tehdessäänkin inhimillisyyttä, empatiaa ja yhteiskunnallista ajattelua enemmän kuin kolme brunomarsia ja kuusi justinbieberiä yhteensä. Nämä miehet keskittyvät usein musiikissaan joko teknisiin yhdentekevyyksiin, naisten piirittämisestä laulamiseen tai omien ongelmiensa voivotteluun. Naisille asetetaan rima paljon ylemmäs: heidän odotetaan ratkovan kappaleissa sekä omat ongelmansa että muiden ja vielä keksivän jotain uutta imagonsa ja tyylinsä suhteen ja he myös tekevät levyjä näistä lähtökohdista.

Siinä pelissä on äärimmäisen helppo tehdä ”vääriä” ratkaisuja. Perryä on syytetty siitä, että hänellä ei ole lihaksia muuttua ”varteenotettavaksi” artistiksi. Lady Gagan Joanne-albumi oli monien mielestä huono, koska se oli erilainen kuin Lady Gagan aiemmat levyt. Hulluja molemmat, yksi leikkautti hiuksensa lyhyeksi ja toinen alkoi esittää kantrilaulajaa.

Nämä, yleensä mies-, kriitikot eivät välttämättä näe valtavaa ammattitaitoa ja näkemyksellisyyttä, jota artistit edustavat taiteessaan. Tuomalla jotain uutta raivaavat aina tietä: joko onnistumalla ja aloittamalla trendin tai epäonnistumalla, mutta keksien seuraavaksi uusia tapoja ilmaista itseään. Bandwagonismi puree: trendikkään artistin tekemisiä on helppo ylistää ja onnistumisen jälkeen aiemmat virheetkin muuttuvat vain muistutukseksi inhimillisyydestä. Epäonnistuneen naispopparin pitäisi suunnilleen unohtaa olemassaolonsa tai ainakin musiikin tekeminen.

Rakastan monia naisartisteja, koska heidät on musabisneksen kovassa koulussa koulittu kestämään kritiikkiä. Heidän on pakko olla luovia pärjätäkseen. Heidän on pakko inspiroida. Jos olet Katy Perry, Lady Gaga tai Madonna, sinun on pakko menestyä. Jos levysi myy puolet vähemmän kuin edellinen olet epäonnistunut paitsi muusikkona, niin myös ihmisenä ja ennen kaikkea naisena, kun et osannut konseptoida itseäsi tarpeeksi hyvin ja tukkakin on lyhyt tai vaatteet vääriä.

Vaikka maailma on paperilla tasa-arvoisempi kun The Girlie Show’n aikaan niin naispopparit on ahdettu yhä tiukempaan lokeroon, josta on pakko pelastaa popmaailma jokaisella levyllä. Siinä he eivät aina onnistu, mutta kuin sivutuotteena samalla he kuitenkin saavat aikaan paljon sellaista, mistä omaan itsesääliinsä tukehtuneet edsheeranit ja draket voivat vain unelmoida, jos jaksaisivat.

Voisiko muistaa tämän ensi kerralla, kun kritisoidaan Katy Perryn hiustyyliä tai Madonnan vaatevalintoja? He saattavat näet olla popin suurimpia visionäärejä.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Onko suomalainen popjournalismi tapettu?

Hei YleX! Kiva, että julkaisitte "biisianalyysinä" tekstinProfeettojen (kuva) uudesta Eyo-kappaleesta, vaikka siitä ei keksitty mitään muuta sanottavaa kuin että Profeettojen kappaleella on vierailija.

Ei tuo ole mikään biisianalyysi! Se on aivan liian pitkä teksti siitä, että ”onpa kiva, että Profeetoilta on tullut uusi kappale, eikö teistäkin?”. On ihan ok hehkuttaa biisiä finglish-liirumlaarumilla, mutta ei ole ok kutsua tekstiä julkisen palvelun yleisradioyhtiön analyysiksi. Joku roti.

Ellei ”Profeettojen uuden kappaleen ehdottomasti hienoin asia on se, että sillä on mukana fiittaaja” ole äärimmäisen nerokasta piilovittuilua, silmiini ei tänään osunut (linkatkaa kommentteihin, jos olen väärässä) yhtä ainutta kriittisesti kotimaisiin artisteihin suhtautuvaa tekstiä YleX:n nettisivuilla. Sen sijaan ulkomaalaisia festarivieraita kehdataan kaunein sanankääntein kritisoida, kuten Imagine Dragonsin Ilosaarirock-keikkaa.

YleX ei tietenkään ole ainoa syypää, tämä koskee kotimai…

Miksi suomalainen musiikkibisnes on pyhää?

Oskari Onnisen viimeviikkoinen Hesari-kirjoitus nostatti valtavan keskustelun omassa musabisneksen ja -journalismin kuplassani. Sitä kritisoitiin mitä mielikuvituksellisimmilla argumenteilla ja henkilökohtaisuuksilla, vaikka se oli alusta loppuun täysin totta: levy-yhtiön ja managerin hehkutus jaSara Forsbergin ura muusikkona toistaiseksi eivät korreloi keskenään.

Levy-yhtiöt saavat kyseenalaistamatta hypettää artistejaan täysin kummallisilla ja joskus perusteettomillakin argumenteilla ”vientipotentiaalisuudesta”, joten miksi toimittajilla ei olisi oikeutta tarttua mahdollisiin epäkohtiin, ongelmiin ja ristiriitaisuuksiin?
Siksikin kiinnostaa, miksi suomalaisessa popkeskustelussa musiikkibisneksen kritisointi on aina joko ankeuttamista tai negistelyä tai jotain siltä väliltä. Miksi asioita ei voi ääneen ihmetellä mediassa, kuten muissa aiheissa voi? Kukaan ei syytä negistelystä, jos analysoi miksi HJK ei ole Mestareiden liigassa joka vuosi. (Ja poplistat itse asiassa ovat musiikin u…

Miksi Haloo Helsinki on suosittua nuorisomusiikkia, kun suomirock ei muuten ole?

Kun Haloo Helsinkiperustettiin, sen jäsenet olivat noin 15-vuotiaita. He ovat siis koko aikuisikänsä olleet Haloo Helsinki, kiertäneet festareita ja tehneet satoja keikkoja. He ovat jo nyt, reilusti alle kolmekymppisinä suomalaisen musabisneksen konkareita.

Mietitäänpä sitä hetkeä, kun heistä tuli suosittuja:


Isä olen täällä maailman toisella puolen...äiti älä pelkää kyllä pidän itsestä huolen Voitteko kuvitella inklusiivisempaa kertosäettä? Näiden nuorten esittämään Maailman toisella puolen -kappaleeseen voivat samaistua riparinuoret ja aikuiset, isät ja äidit. Muutamaan riviin kiteytyy nuoren elämänilo ja vanhempiensa huomioiminen sekä vanhemman rakkaus lapseaan kohtaan.

Tuon jättihitin sisältäneen III-albumin jälkeen Haloo Helsingille oli ”vain taivas rajana”. He tekivät kaupallisesti viisaasti kiteyttämällä III:lla kirkastuneen haloohelsinkiyden kahdella hyvällä levyllään (Maailma on tehty meitä varten ja Kiitos ei ole kirosana). Yleisö rakastaa heitä: tuore Hulluuden highway -alb…