Siirry pääsisältöön

Miksi Haloo Helsinki on suosittua nuorisomusiikkia, kun suomirock ei muuten ole?


Kun Haloo Helsinki perustettiin, sen jäsenet olivat noin 15-vuotiaita. He ovat siis koko aikuisikänsä olleet Haloo Helsinki, kiertäneet festareita ja tehneet satoja keikkoja. He ovat jo nyt, reilusti alle kolmekymppisinä suomalaisen musabisneksen konkareita.

Mietitäänpä sitä hetkeä, kun heistä tuli suosittuja:


Isä olen täällä maailman toisella puolen...äiti älä pelkää kyllä pidän itsestä huolen
Voitteko kuvitella inklusiivisempaa kertosäettä? Näiden nuorten esittämään Maailman toisella puolen -kappaleeseen voivat samaistua riparinuoret ja aikuiset, isät ja äidit. Muutamaan riviin kiteytyy nuoren elämänilo ja vanhempiensa huomioiminen sekä vanhemman rakkaus lapseaan kohtaan.

Tuon jättihitin sisältäneen III-albumin jälkeen Haloo Helsingille oli ”vain taivas rajana”. He tekivät kaupallisesti viisaasti kiteyttämällä III:lla kirkastuneen haloohelsinkiyden kahdella hyvällä levyllään (Maailma on tehty meitä varten ja Kiitos ei ole kirosana). Yleisö rakastaa heitä: tuore Hulluuden highway -albumi on ollut Suomen virallisen albumilistan ykkösenä viikkokausia. Heidän 15 viimeisestä singlestään peräti kymmenen on päässyt Suomen radiolistan kärkeen, mikä kertoo, että bändi kulkee itse asiassa Hulluuden highwayn sijaan tiukasti keskellä suomalaista Hämeenkatua.

Silti he ovat yhä kuudennen albumin jälkeen myös nuorison käyttämien striimauspalvelujen suosituin kitarayhtye.

Juuri kaikki kansanryhmät harvinaisen tehokkaasti lävistävä suosio on kuljettanut Haloo Helsingin suomirockin vahakabinettiin. Ja kuten kunnon suomirockyhtyeen kuuluukin, Haloo Helsinki tuntuu pelkäävän muutosta ja saavutetun aseman menettämistä. Bändin jäsenet vaikuttavat alle kolmikymppisiltä keski-ikäisiltä, koska heidät on tuomittu pitämään koko kansan suomirockia pystyssä silloinkin, kun sen peruspilarit vapisevat kaikenlaisen musiikin ollessa tarjolla nappia painamalla.

Heidän uudelta levyltään ei mitenkään voi enää bongata hedelmällisiä inspiraatioita tai lyyrisiä vaikutteita, joita he eivät jo aiemmin olisi meille esittäneet. Uudelta levyltä ei välity uuden löytämisen riemu. Ystäväni Joni Kling puki fiilikset hyvin sanoiksi: ”Hulluuden highway on kuoliaaksi tuotettu”. Sen singlet Rakas ja Hulluuden highway kuulostavat epämuodikkailta, mutta ne eivät ole sitä hyvällä tavalla: ne eivät edusta edistystä ja askelta tuntemattomaan vaan pikemmin taantumusta kliseisiin.


Paljon pelastaa se, että Elli Haloo on karismaattisimpia laulajia Suomessa ja pystyy yksin kannattelemaan kaikkea Haloo Helsinkiin liittyvää. Elli ON Haloo Helsinki. Hänellä ei tarvitse ryhtyä soolouralle, koska hänen soolouransa tarkoittaisi todennäköisesti Haloo Helsingin musiikkia eri nimellä.

"Haloohelsinkiys" on kiehtova yhdistelmä kokoomuspoliitikkoa ja road tripiä, kuulaita kesäöitä ja Skype-palavereita. Bändi naulaa itsensä listojen kärkeen olemalla vähän kaikkea, musiikillisia vastineita ”vihaan kyllästyneille” tolkun ihmisille. Ei liian radikaaleja, mutta kuitenkin teksteissään ja lavapresenssissään hivenen kapinallisia, jottei heistä tulisi Robinin kaltaisia vauhdilla uraansa näköalattomuudella sabotoivia unelmavävyjä. Heidän pitäisi silti seuraavalle levylleen viimein lakata esittämästä Haloo Helsinkiä ja kurkata oman miniuniversuminsa toiselle puolen.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Onko suomalainen popjournalismi tapettu?

Hei YleX! Kiva, että julkaisitte "biisianalyysinä" tekstinProfeettojen (kuva) uudesta Eyo-kappaleesta, vaikka siitä ei keksitty mitään muuta sanottavaa kuin että Profeettojen kappaleella on vierailija.

Ei tuo ole mikään biisianalyysi! Se on aivan liian pitkä teksti siitä, että ”onpa kiva, että Profeetoilta on tullut uusi kappale, eikö teistäkin?”. On ihan ok hehkuttaa biisiä finglish-liirumlaarumilla, mutta ei ole ok kutsua tekstiä julkisen palvelun yleisradioyhtiön analyysiksi. Joku roti.

Ellei ”Profeettojen uuden kappaleen ehdottomasti hienoin asia on se, että sillä on mukana fiittaaja” ole äärimmäisen nerokasta piilovittuilua, silmiini ei tänään osunut (linkatkaa kommentteihin, jos olen väärässä) yhtä ainutta kriittisesti kotimaisiin artisteihin suhtautuvaa tekstiä YleX:n nettisivuilla. Sen sijaan ulkomaalaisia festarivieraita kehdataan kaunein sanankääntein kritisoida, kuten Imagine Dragonsin Ilosaarirock-keikkaa.

YleX ei tietenkään ole ainoa syypää, tämä koskee kotimai…

Miksi suomalainen musiikkibisnes on pyhää?

Oskari Onnisen viimeviikkoinen Hesari-kirjoitus nostatti valtavan keskustelun omassa musabisneksen ja -journalismin kuplassani. Sitä kritisoitiin mitä mielikuvituksellisimmilla argumenteilla ja henkilökohtaisuuksilla, vaikka se oli alusta loppuun täysin totta: levy-yhtiön ja managerin hehkutus jaSara Forsbergin ura muusikkona toistaiseksi eivät korreloi keskenään.

Levy-yhtiöt saavat kyseenalaistamatta hypettää artistejaan täysin kummallisilla ja joskus perusteettomillakin argumenteilla ”vientipotentiaalisuudesta”, joten miksi toimittajilla ei olisi oikeutta tarttua mahdollisiin epäkohtiin, ongelmiin ja ristiriitaisuuksiin?
Siksikin kiinnostaa, miksi suomalaisessa popkeskustelussa musiikkibisneksen kritisointi on aina joko ankeuttamista tai negistelyä tai jotain siltä väliltä. Miksi asioita ei voi ääneen ihmetellä mediassa, kuten muissa aiheissa voi? Kukaan ei syytä negistelystä, jos analysoi miksi HJK ei ole Mestareiden liigassa joka vuosi. (Ja poplistat itse asiassa ovat musiikin u…