Siirry pääsisältöön

Kannattaako enää julkaista albumeita?


Albumin ”kuolemasta” musiikin julkaisuformaattina on puhuttu pitkään, oikeastaan niin kauan kuin kuluttaja on pystynyt lataamaan yksittäisiä mp3-tiedostoja netistä. Viime aikoina albumiformaatti on kyseenalaistettu toden teolla striimauspalveluiden ja soittolistojen myötä.

Oma kantani asiaan on varsin neutraali. Linkkaamaani Forbesin artikkeli ei ota huomioon sitä, että albumi on yhä kuuntelukokemuksena relevantti. Sen avulla artisti voi ilmaista itseään monipuolisemmin kuin yksittäisillä kappaleilla ja monen artistin visio tulee paremmin esiin albumikokonaisuuden kautta. Ne myös syventävät kuuntelijan suhdetta artistiin. Esimerkiksi Drake ei vahingossa saa koko levyään päiväkohtaisten striimauslistojen kärkipäähän.

Mutta on myös ilmiselvästi hittiartisteja, joiden ei (enää) kannata julkaista albumia ja käsittelen aihetta tässä kahden sellaisen kautta.

The Chainsmokers

Järisyttävän suosituksi äitynyt yhdysvaltalaiskaksikko (kuva) pääsi parrasvaloihin hivenen vaivihkaa #SELFIE-viraalihitin kautta.  He ovat luoneet frat-EDM-tyylin, josta monet pitävät, jotkut eivät. He julkaisivat huhtikuun alussa usean ison hitin jälkeen ensimmäisen täyspitkän albuminsa Memories... Do Not Open

Se oli virhe. Albumi ei millään tasolla paranna The Chainsmokersin asemaa. He ovat tähän asti pärjänneet huiman hyvin julkaisemalla yksittäisiä singlejä ja pari EP:tä. Sen sijaan nyt albumin myötä he tuuppasivat kuunneltavaksi monta kehnoa kappaletta ja altistivat itsensä sille, että albumikeskeisesti ajattelevat kriitikot teilaavat heidät entisestään. Ja niin ne ovat totta vie tehneet.

Joskus kriitikot ovat väärässä, mutta nyt on käynyt niin, että Memories... Do Not Open on oikeasti... mitä sitä nyt kaunistelemaan, huono levy. Se on jo tehnyt ja on tekevä The Chainsmokersille enemmän hallaa kuin hyvää. Julkaisemalla takuuvarmoja hittejä tasaisin väliajoin The Chainsmokers olisi välttynyt monelta negatiiviselta kirjoitukselta.

Calvin Harris

Calvin Harris on sanonut, ettei enää julkaise uusia biisejä albumimuodossa, vaan yksittäin neljän viikon välein. Niitä on nyt tullut kaksi. Hän on siis oivaltanut sen, minkä The Chainsmokersinkin olisi pitänyt.

Tässä törmäämme silti yhä kannattavuusongelmaan jakelukanavien suhteen. Ajatuksen tasolla ”uutta kamaa kuukausittain” on hyvä, mutta kuuntelijat ja esimerkiksi radioasemat eivät pysy tahdissa mukana kovinkaan kauaa ja monet kappaleet jäävät väkisin vähälle huomiolle. Miten ne vähemmän huomiota saavat kappaleet enää sitten eroavat perinteisistä albumiraidoista?

Harris voisi aivan hyvin harventaa tahtia esimerkiksi kahteen kuukauteen ja jättämällä keskinkertaisemmat kappaleet (kuten tuoreimman Heatstroken) julkaisematta kokonaan. Siten hän maksimoisi yleisön huomion ja levy-yhtiö voisi täysipainoisesti promota biisejä radioon. Toisaalta, ovatko ne huonotkaan kappaleet sinänsä keneltäkään pois.

Toisin kuin The Chainsmokers, Harris voi toimia näin, sillä hänellä on jo olemassa keikkoja varten aivan huikea hittirepertuaari kymmenen vuoden ajalta.

--------

Ostin 1990-luvulla Coronan albumin kahden biisin takia. Maailma ei olisi yhtään parempi tai huonompi paikka, jos olisin hankkinut vain ne kaksi biisiä sinkkuina. On vain hienoa, että varsinkin hittiartistit tajuavat, että itse asiassa maailmassa julkaistaan aika paljon turhaa musiikkia. Siis siinä mielessä turhaa, että sen ajan voisi käyttää hiomalla hyvät aihiot entistä paremmiksi, jolloin täytebiisitkin muuttuvat kannattaviksi.

"Albumin kuolema" tarkoittaa musabisneksessä ehkä sitä, että artistit, joiden ei kannata albumeita tänä striimausten aikana levyttää ja julkaista, jättävät ne tekemättä ja julkaisematta. Voisiko esimerkiksi Beyoncé siirtyä julkaisemaan musiikkia vain kappale kerrallaan? Tai Adele? Tai Kendrick Lamar? Eivät voisi, sillä heidän näkemyksensä artistiminästään ja yhteiskunnasta eivät mitenkään mahdu satunnaisille kappaleille. Ja he kaikki myyvät miljoonia levyjä yhä vuonna 2017.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Onko suomalainen popjournalismi tapettu?

Hei YleX! Kiva, että julkaisitte "biisianalyysinä" tekstinProfeettojen (kuva) uudesta Eyo-kappaleesta, vaikka siitä ei keksitty mitään muuta sanottavaa kuin että Profeettojen kappaleella on vierailija.

Ei tuo ole mikään biisianalyysi! Se on aivan liian pitkä teksti siitä, että ”onpa kiva, että Profeetoilta on tullut uusi kappale, eikö teistäkin?”. On ihan ok hehkuttaa biisiä finglish-liirumlaarumilla, mutta ei ole ok kutsua tekstiä julkisen palvelun yleisradioyhtiön analyysiksi. Joku roti.

Ellei ”Profeettojen uuden kappaleen ehdottomasti hienoin asia on se, että sillä on mukana fiittaaja” ole äärimmäisen nerokasta piilovittuilua, silmiini ei tänään osunut (linkatkaa kommentteihin, jos olen väärässä) yhtä ainutta kriittisesti kotimaisiin artisteihin suhtautuvaa tekstiä YleX:n nettisivuilla. Sen sijaan ulkomaalaisia festarivieraita kehdataan kaunein sanankääntein kritisoida, kuten Imagine Dragonsin Ilosaarirock-keikkaa.

YleX ei tietenkään ole ainoa syypää, tämä koskee kotimai…

Miksi suomalainen musiikkibisnes on pyhää?

Oskari Onnisen viimeviikkoinen Hesari-kirjoitus nostatti valtavan keskustelun omassa musabisneksen ja -journalismin kuplassani. Sitä kritisoitiin mitä mielikuvituksellisimmilla argumenteilla ja henkilökohtaisuuksilla, vaikka se oli alusta loppuun täysin totta: levy-yhtiön ja managerin hehkutus jaSara Forsbergin ura muusikkona toistaiseksi eivät korreloi keskenään.

Levy-yhtiöt saavat kyseenalaistamatta hypettää artistejaan täysin kummallisilla ja joskus perusteettomillakin argumenteilla ”vientipotentiaalisuudesta”, joten miksi toimittajilla ei olisi oikeutta tarttua mahdollisiin epäkohtiin, ongelmiin ja ristiriitaisuuksiin?
Siksikin kiinnostaa, miksi suomalaisessa popkeskustelussa musiikkibisneksen kritisointi on aina joko ankeuttamista tai negistelyä tai jotain siltä väliltä. Miksi asioita ei voi ääneen ihmetellä mediassa, kuten muissa aiheissa voi? Kukaan ei syytä negistelystä, jos analysoi miksi HJK ei ole Mestareiden liigassa joka vuosi. (Ja poplistat itse asiassa ovat musiikin u…

Miksi Haloo Helsinki on suosittua nuorisomusiikkia, kun suomirock ei muuten ole?

Kun Haloo Helsinkiperustettiin, sen jäsenet olivat noin 15-vuotiaita. He ovat siis koko aikuisikänsä olleet Haloo Helsinki, kiertäneet festareita ja tehneet satoja keikkoja. He ovat jo nyt, reilusti alle kolmekymppisinä suomalaisen musabisneksen konkareita.

Mietitäänpä sitä hetkeä, kun heistä tuli suosittuja:


Isä olen täällä maailman toisella puolen...äiti älä pelkää kyllä pidän itsestä huolen Voitteko kuvitella inklusiivisempaa kertosäettä? Näiden nuorten esittämään Maailman toisella puolen -kappaleeseen voivat samaistua riparinuoret ja aikuiset, isät ja äidit. Muutamaan riviin kiteytyy nuoren elämänilo ja vanhempiensa huomioiminen sekä vanhemman rakkaus lapseaan kohtaan.

Tuon jättihitin sisältäneen III-albumin jälkeen Haloo Helsingille oli ”vain taivas rajana”. He tekivät kaupallisesti viisaasti kiteyttämällä III:lla kirkastuneen haloohelsinkiyden kahdella hyvällä levyllään (Maailma on tehty meitä varten ja Kiitos ei ole kirosana). Yleisö rakastaa heitä: tuore Hulluuden highway -alb…