Popissa olet yhtä hyvä kuin viimeisin albumikampanjasi (ei sentään single, niin lyhytjänteistä yleisö ei sentään ole, eivätkä he jaksa singleistäsi edes pitää lukua). Sillä perusteella Justin Timberlake on kehäraakki.
Mutta sitten toisaalta, hänellä on Max Martinin kirjoittama suositussa elokuvassa soiva "elämä on ihanaa dance dance dance" -single Can't Stop the Feeling, jota on striimattu hulluna ja joka oli viime vuoden myydyin single. Se on aivan hirveä kappale, koska se on myös erittäin hyvä kappale, mutta väärällä tavalla.
Juuri Can't Stop the Feeling ja hänen Oscar-gaalan esityksensä kirvoitti tämän tekstin ja sai perustamaan koko blogin (jota olin hieman toki jo "kypsytellyt"). Miten artisti, jota PALVOIN vuonna 2006 vaikuttaa ja kuulostaa kymmenen vuotta myöhemmin epämiellyttävältä?
Muutos ei tapahtunut yhdessä yössä. Hänen Helsingin-keikallaan keväällä 2014 viihdyin, mutta tunsin oloni jo hieman epämukavaksi. Miksi kaikki on noin PERINTEISTÄ? Miksi tämä keikka perustuu asioihin, joita olen pitänyt popissa vanhanaikaisina? Miksi hän ei näytä puvussaan enää yhtä seksikkäältä? Mikä tämä Tennessee Kids on ja miksi se saa keikalla lähes yhtä suuren roolin kuin itse päätähti? Kamoon et ole Prince eikä bändisi ole New Power Generation.
The 20/20 Experience -levykaksikon ensimmäinen osa oli aika hyvä, mutta äärimmäisen möhöisä: sillä kuului lasiin kaadettava Freixenet, toisin kuin FutureSex/LoveSounds (2006), jolla Timberlake ja Timbaland keksivät itse omia juomasekoituksiaan. Levyn suurin hitti Mirrors oli kuitenkin niin hyvä kappale, että intoilin Timberlakesta yhä jonkin verran.
Mutta sitten tuli kakkososa, joka oli aivan järkyttävää paskaa. Minun on vaikea hahmottaa, mitä siinä välissä tapahtui, koska levyt eivät olleet kovinkaan erilaisia, mutta silti en pystynyt kuuntelemaan kakkososaa ollenkaan. Mielestäni sillä lauloi viihdeteollisuudessa "marinoitu" tuleva miellyttävä perheenisä, jota en pystynyt enää kuolaamaan mutta hän ei myöskään luonut enää minkäänlaista fantasiamaailmaa saati laulanut kiinnostavista asioista. Hän oli kuin kiltimpi versio seksistisestä Robin Thickestä.
(Ehkä kaikki onkin Robin Thicken syytä. Ehkä hän teki pukumiehestä likaisen?)
Kumpi meistä on kasvanut, minä vai Timberlake? Entä taantunut? Mitä Timberlaken pitää tehdä, että hänestä tulee taas hyvä? Pukeutua farkkuihin?
Ei ainakaan lauleskella animaatioissa tai levyttää Max Martinin pahnanpohjimmaisia. Vähäinenkin "vaaran" tunne ja arvoituksellisuus on kadonnut Timberlaken musiikista. Vuonna 2017 hän on mies, joka laulaa ensin turvallisesti vihjailevia nytkytyksiä vaimolleen ja sitten esiintyy koko perheen animaatiossa. Missä draama?
Mutta ehkä vika onkin minussa. Ehkä minun pitäisi ymmärtää, että kaksi vuotta minua vanhempi Timberlake nyt vain sattuu olemaan seesteinen aikuinen eikä enää sama kaikesta muusta paitsi omasta tähteydestään epävarma poptähti. Ehkä minä olen hukassa ja jämähtänyt, eikä Timberlake.
Joka tapauksessa minulle Justin tarkoittaa nykyisin Bieberiä.
Mutta sitten toisaalta, hänellä on Max Martinin kirjoittama suositussa elokuvassa soiva "elämä on ihanaa dance dance dance" -single Can't Stop the Feeling, jota on striimattu hulluna ja joka oli viime vuoden myydyin single. Se on aivan hirveä kappale, koska se on myös erittäin hyvä kappale, mutta väärällä tavalla.
Juuri Can't Stop the Feeling ja hänen Oscar-gaalan esityksensä kirvoitti tämän tekstin ja sai perustamaan koko blogin (jota olin hieman toki jo "kypsytellyt"). Miten artisti, jota PALVOIN vuonna 2006 vaikuttaa ja kuulostaa kymmenen vuotta myöhemmin epämiellyttävältä?
Muutos ei tapahtunut yhdessä yössä. Hänen Helsingin-keikallaan keväällä 2014 viihdyin, mutta tunsin oloni jo hieman epämukavaksi. Miksi kaikki on noin PERINTEISTÄ? Miksi tämä keikka perustuu asioihin, joita olen pitänyt popissa vanhanaikaisina? Miksi hän ei näytä puvussaan enää yhtä seksikkäältä? Mikä tämä Tennessee Kids on ja miksi se saa keikalla lähes yhtä suuren roolin kuin itse päätähti? Kamoon et ole Prince eikä bändisi ole New Power Generation.
The 20/20 Experience -levykaksikon ensimmäinen osa oli aika hyvä, mutta äärimmäisen möhöisä: sillä kuului lasiin kaadettava Freixenet, toisin kuin FutureSex/LoveSounds (2006), jolla Timberlake ja Timbaland keksivät itse omia juomasekoituksiaan. Levyn suurin hitti Mirrors oli kuitenkin niin hyvä kappale, että intoilin Timberlakesta yhä jonkin verran.
Mutta sitten tuli kakkososa, joka oli aivan järkyttävää paskaa. Minun on vaikea hahmottaa, mitä siinä välissä tapahtui, koska levyt eivät olleet kovinkaan erilaisia, mutta silti en pystynyt kuuntelemaan kakkososaa ollenkaan. Mielestäni sillä lauloi viihdeteollisuudessa "marinoitu" tuleva miellyttävä perheenisä, jota en pystynyt enää kuolaamaan mutta hän ei myöskään luonut enää minkäänlaista fantasiamaailmaa saati laulanut kiinnostavista asioista. Hän oli kuin kiltimpi versio seksistisestä Robin Thickestä.
(Ehkä kaikki onkin Robin Thicken syytä. Ehkä hän teki pukumiehestä likaisen?)
Kumpi meistä on kasvanut, minä vai Timberlake? Entä taantunut? Mitä Timberlaken pitää tehdä, että hänestä tulee taas hyvä? Pukeutua farkkuihin?
Ei ainakaan lauleskella animaatioissa tai levyttää Max Martinin pahnanpohjimmaisia. Vähäinenkin "vaaran" tunne ja arvoituksellisuus on kadonnut Timberlaken musiikista. Vuonna 2017 hän on mies, joka laulaa ensin turvallisesti vihjailevia nytkytyksiä vaimolleen ja sitten esiintyy koko perheen animaatiossa. Missä draama?
Mutta ehkä vika onkin minussa. Ehkä minun pitäisi ymmärtää, että kaksi vuotta minua vanhempi Timberlake nyt vain sattuu olemaan seesteinen aikuinen eikä enää sama kaikesta muusta paitsi omasta tähteydestään epävarma poptähti. Ehkä minä olen hukassa ja jämähtänyt, eikä Timberlake.
Joka tapauksessa minulle Justin tarkoittaa nykyisin Bieberiä.
Kommentit
Lähetä kommentti