 |
| Dua Lipa (kuva: Warner) |
Vielä vuosi sitten olisi ollut täysin mahdoton ajatus, että naisartistin elektropoplevyn kappaleet keräisivät Spotifyssa levyn ilmestymispäivänä 29 miljoonaa kuuntelua, mutta Dua Lipan Future Nostalgia -albumin menestys on osoitus siitä, miten nopeasti popin trendit saattavat muuttua.
Kosovolaissyntyinen Dua Lipa on osaltaan itse ollut tuomassa nopeatempoisempaa elektronista popmusiikkia takaisin parrasvaloihin. Hänen New Rules -hittinsä (2017) on tätä kirjoitettaessa Spotifyn lyhyen historian 17. kuunnelluin, mutta edes se ei muodostunut niin isoksi menestykseksi esimerkiksi Yhdysvalloissa kuin Future Nostalgian ensimmäinen single Don't Start Now, joka on toistaiseksi yltänyt Hot 100 -listan kakkoseksi.
Lipan lisäksi esimerkiksi Billie Eilishin tummanpuhuva elektropophitti Bad Guy ja Ava Maxin Sweet but Psycho ovat tutustuttaneet naisten esittämän elektronisemman popmusiikin nimenomaan Yhdysvalloissa uudelle yleisölle – nuorisolle, joka monta vuotta kuunteli käytännössä vain (miesten esittämää) räppiä ja Post Malonea, iloisena poikkeuksena ehkä Ariana Grande. Nyt Lipan kanssa samaan aikaan listojen kärkisijoista taistelee esimerkiksi Doja Cat, jonka tuorein hitti Say So on menevää throwback-diskoa.
Lipa on artisti, jollaisesta britit ovat haaveilleet jo vuosia, kun Adelekin julkaisee niin harvakseltaan – lahjakas, sanavalmis ja kaunis poptähti, joka ottaa yleisön haltuun vaivatta, eikä herätä samanlaisia inhon vilunväristyksiä kuin lässy Ed Sheeran. Paradoksaalisesti Lipa (ja vähän heikommalla menestyksellä popuraa tehnyt toinen kosovolaissyntyinen Rita Ora) on vapaan liikkuvuuden maahanmuuttosukupolvea, jollaista ei ole ehkä enää edes tulossa, koska rajat ovat Brexitin myötä lähes kiinni.
Future Nostalgia on kuin 2020-luvun Fever – elektroninen popalbumi, joka on kauttaaltaan niin laadukas, että se kantaa musiikiltaankin vaivatta. Artistin karisma on vain kirsikka kakun päällä.
Fever (2001) oli Kylie Minoguen britticomebackin jälkeen niin kolossaalinen maailmanlaajuinen menestys kuin elektronisella diskopopilla ylipäätään oli mahdollista. Siinä missä Yhdysvaltojen albumilistalla peräti kolmanneksi yltänyt Fever oli eräänlainen vastapallo laimealle rockille ja r&b:lle nimenomaan Yhdysvalloissa, Future Nostalgia saattaa kantaa samanlaista viittaa suhteessa räppiin.
Don't Start Now kamppailee tasapäisesti Yhdysvaltojen Hot 100 -listan ykköstilasta The Weekndin Blinding Lightsin ja Roddy Ricchin The Boxin kanssa. Can't Get You Out of My Headistä puolestaan tuli seiskasijallaan Kylien ylivoimaisesti suurin jenkkihitti sitten 1980-luvun. Tuohon aikaan saavutus oli genren kappaleelle lähes ennenkuulumaton ja avasi uudestaan ovia jopa eurodancelle.
Feverin tapaan Future Nostalgia on yhdistelmä modernia ja vanhaa ammentaen paljon vanhasta tanssimusiikista, jopa diskosta ja kasaripopista. Levyn tuorein single Break My Heart samplaa INXS:n Need You Tonightia (1987) ja sen ehkä parhaasta kappaleesta Physicalista on netissä hauska mash up Toxicin kanssa, joka herätti jopa Britney Spearsin huomion. Aivan legendaarisilla popvesillä siis purjehditaan.
Ja kas, Can't Get You Out of My Headistä on olemassa fantastinen mash up, jossa se on yhdistetty New Orderin Blue Mondayhin.
Hehkutuksen vastapainoksi pitää sanoa, että Future Nostalgian Love Againillä käytetään Al Bowllyn My Womania, jonka White Town keksi listaykköseksi jo 1997, jopa romahduttavalla tavalla. Lipan ja hänen taustavoimiensa taidolla ja mielikuvituksella pystyisi tekemään onnistuneen kappaleen ilman kömpelöä ja näkyvästi käytettyä lainailuakin.
Mutta koska viimeisten vuosien aikana olemme oppineet miten epätrendikästä tanssittava popmusiikki on, niin en keksi mitään tervetullumpaa maailmanmenestystä kuin Future Nostalgia. Yhdessä The Weekndin (puolittaisen) kasaripopalbumin After Hoursin ja Doja Catin Hot Pinkin kanssa se saattaa muodostaa popin uuden benchmarkin, jossa tanssilla ja groovellakin on paikkansa.
Kommentit
Lähetä kommentti