Mistä albumeista 2019 muistetaan?

Billie Eilish oli taas hyvä!

Pidän vuosilistojen tekemistä aika ahdistavana asiana, sillä en ole järkevä enkä koosta parhaiden teosten listaa systemaattisesti läpi vuoden, saati vuosikymmenen näin joulukuussa 2019 tarkasteltuna.

Mutta toisaalta, on mukavaa nostaa esiin teoksia, jotka ovat tavalla tai toisella merkinneet paljon minulle tai populaarikulttuurin rakastajille. Se on kiinnostavampaa kuin absoluuttinen parhaus, joka muuttuu päivästä ja viikosta toiseen.

Lisäksi kalenterivuosi on kulttuurin kannalta hyvin keinotekoinen ajanjakso: mikään trendi ei ikinä kokonaan mahdu niihin raameihin.

Tälläkin kertaa teen silti kaksi vuosikatsausta, yhden kappaleista ja yhden albumeista, siitä näkökulmasta, miten teokset onnistuivat sykähdyttämään minua sekä myös ns. suurta yleisöä.

Aiemmin kirjoitin kappaleista, nyt ovat vuorossa albumit esittäjän mukaan aakkostettuna.

Ariana Grande – Thank U, Next

Vuoden merkittävimpien levyjen listaaminen oli vaikeampaa kuin kuvittelin, sillä tänä vuonna ei mielestäni ilmestynyt kovinkaan montaa albumillista musiikkia, joka muuttaisi popmusiikin suuntaa. Artistien oman kehityspolun huippuhetkiä kuultiin kuitenkin muutama. Yksi niistä oli Ariana Granden Thank U Next, joka hämmästyttävästi oli jopa vain reilut puoli vuotta aiemmin ilmestynyttä Sweeteneriä parempi levy. Se oli myös hyvin erilainen – kepeähkö tunnelma vaihtui pohdiskelevammaksi Granden yksityiselämän tapahtumien myötä. Kappaleet kuulostavat tuotannoltaan rikkaita ja ovat laadukkaita kautta linjan. Grande on onnistunut löytämään lokeronsa poptähtien A-ryhmässä ja hänen uraansa on ilo seurata.

Billie Eilish – When We All Fall Asleep, Where Do We Go?

Jos Ariana Grande löysi oman äänensä ehkä lopullisesti, Billie Eilish oli kokonaisen Z-sukupolven uusi ääni. Hänen toinen albuminsa (virallisesti ensimmäinen täyspitkä studiolevy, mutta oikeasti toinen) ei mielestäni ole levynä aivan yhtä hyvä kuin Don't Smile at Me (2017), mutta sopivan jalostettu se on. Teinipop ei ole koskaan kuulostanut näin rikkaalta ja kiinnostavalta ja ollut näin täynnä sanottavaa. Kirjoitin albumista pidemmän arvion Rumbaan.

Chisu – Momentum 123

Harva artisti on ”pilannut” valtavirtapopparin uransa niin tyylikkäästi kuin Chisu kahdella tuoreimmalla albumillaan: Polaris (2015) oli ajassaan todella epäkaupallista isoa elektropoppia ja Momentum 123 konseptuaalinen merkkiteos, jossa henkilökohtainen on yhteiskunnallista (”Jäätiköt sulaa mun colaan”). Pilannut lainausmerkeissä siksi, että en epäile hetkeäkään, etteikö Chisu joskus palaa Suomen suosituimpien artistien joukkoon, sillä hän on eittämättä maamme lahjakkaimpia musiikintekijöitä. Momentum 123 oli viime vuoden räväkimpiä poplevyjä sekä musiikillisesti että ilmestymisstrategialtaan (kolme erillistä EP:tä) ja kuuntelukokemuksena äärimmäisen nautinnollinen. Luoko se Suomeen uuden kokeellisen popmusiikin trendin? Ehkä ei, mutta saattaa silti innostaa artisteja ajattelemaan taidettaan uudesta näkökulmasta.

DaBaby – Baby on Baby ja KIRK

Nykyään ei ole rap-artisti eikä mikään, jos ei julkaise vähintään kolmea keskinkertaista albumia vuodessa, koska striimausaika, mutta DaBaby oli poikkeus: hänen kaksi ensimmäistä valtavirtajulkaisuaan ilmestyivät molemmat vuonna 2019 ja olivat molemmat erittäin laadukkaita. DaBabyn energinen flow on monia aikalaisiaan nopeampi ja rytmikkäämpi. Hän pystyy varioimaan yhdestä perusaineksesta mainiota modernia räppiä ja käy vierailemassa sopivasti myös poppareiden, mm. Post Malonen ja Camila Cabellon, kappaleilla. Ei ole mitään syytä olettaa, etteikö DaBaby saavuttaisi vielä suurempaakin menestystä lähivuosina, mutta onko hänestä oikeaksi supertähdeksi? Joka tapauksessa hän edustaa aivan toista laitaa kuin parina viime vuonna paljon tilaa saanut sad rap.

FKA twigs – Magdalene 

Magdalene on kapsulointi 2010-luvun popin kehityskaaresta: levyllä ovat olleet mukana niin hittipopin tähtitekijät (Benny Blanco), takavuosien trendien luojat (Skrillex) ja kokeellisen musiikin supertähdet (Arca). Sen suurin ansio piilee muutamassa aivan fantastisessa kappaleessa (Sad Day, Holy Terrain, Mary Magdalene, Cellophane) sekä monipuolisuudessa. Sitä voi pitää hyvänä parina Chisun levylle: molemmat ovat henkilökohtaisia, mutta kurkottavat kokonaisuutena laajempaan suuruuteen. Magdalenen punaisena lankana pujottelee artisti itse, joka kuulostaa paikoin Kate Bushilta, paikoin Björkiltä ja paikoin sofistikoituneelta r&b-tähdeltä. Magdalene on FKA twigsin pieni suuri voimannäyte ja hän julkaisee vielä tulevaisuudessa monta olennaista albumia.

Gettomasa – Diplomaatti 

Kotimaisen räpin isot kaupalliset menestykset olivat viime vuonna harvassa, sillä en laske JVG:n Rata / raittia varsinaisesti genren albumiksi, tai no, ehkä popräpiksi. JVG:n PME-levy-yhtiölle levyttävä Gettomasa kuitenkin vietti kolmatta kuukautta Suomen albumilistan kärkiviisikossa minialbumillaan Diplomaatti, joka ytimekkyydessään oli hauska throwback-sekoitus räppiuhoa sekä sekä positiivisen kautta kiertävää maanläheisyyttä. Diplomaatilla Gettomasa osoittaa, että perinteiselläkin hiphopilla voi pärjätä eikä musiikista tarvitse kuulijalle tulla ensimmäiseksi tunteeksi ahdistus tai myötähäpeä.

Ibe – Ibelius

Iben ensimmäinen oikea albumi ei myöskään ole puhdas rap-albumi, vaan enemmän sukua Draken genrejä ja laulutapoja yhdistävälle moodboard-hiphopille. Pidän sitä parempana kuin mitään Draken levyä, ja Flow-keikka vieraineen tuntui jopa sukupolvikokemukselta. Etenkin 39N ja iClout ovat suomalaisen hiphopin ja r&b:n moderneja klassikoita. Tulevaisuuden ylle on ajelehtimassa silti tummia pilviä: Iben uusi sinkku Luota muhun kuulostaa käppäisine luottaa/tuottaa -riimeineen harha-askeleelta – joltain, mitä Nikke Ankara voisi myös tehdä, eli juuri sellaiselta, mitä tarkoitin myötähäpeällä Gettomasan yhteydessä.

Lana Del Rey – Norman Fucking Rockwell!

Olen valtava Lana Del Rey -fani, olen kuunnellut hänen kappaleitaan Last.fm-statsien mukaan vuosikymmenen aikana kolmanneksi eniten (yli 1500 kertaa), ja en voisi olla iloisempi Norman Fucking Rockwellin saamasta sekä kaupallisesta että kriitikkomenestyksestä. Levy on Thank U Nextin tavoin esittäjänsä kunnianhimoisin albumikokonaisuus ja silti se jatkaa luontevasti aiemman tuotannon linjaa. Omassa rankingissani tämä saattaa silti olla vasta toiseksi tai kolmanneksi paras Lana-albumi, sillä Born to Dien (2012) ja Honeymoonin (2015) henkilökohtainen painoarvo on niin valtava. Mutta sillä ei ole kokonaiskuvassa mitään merkitystä: Norman Fucking Rockwellilla Lana saavutti viimeinen ansaitsemansa aseman popkartalla.

Litku Klemetti – Ding ding dong

Litku Klemettistä on kirjoitettu mediassa (ja tässä blogissakin) viime aikoina melko paljon ja Helsingin Sanomien juttu on suorastaan loistava, mutta sanotaan vielä kerran: Sanna Klemettin taito yhdistää persoonia ja mielenmaisemia populaarimusiikin perinteisiin on vertaansa vailla. Hän on laulunkirjoittajana vähän kuin Dolly Parton – ei tapahtumaa tai olotilaa, josta ei saisi pariminuuttista iskusävelmää aikaiseksi. Ding ding dong ei yllä aivan mestarillisen Juna Kainuuseen -läpimurtolevyn (2017) tasolle, mutta ei jää kovin kauaskaan.

Kommentit