 |
| Ibe toi Flow-lavalle ihanaa Midsommar-elokuvasta muistuttavaa estetiikkaa. Kuva: Iben Instagram. |
Suvilahdessa järjestettävän Flow Festivalin kävijöillä tuntuu olevan kaikkein kompleksisin suhde itseensä ja festivaaliin. Flow tarjoaa vuosi vuodelta enemmän kaikkea, mutta silti siltä odotetaan samaan aikaan vielä enemmän, mutta niin, että festari voisi olla samanlainen kuin vuosia sitten. Yhtälö on mahdoton, mutta mielestäni erityisesti tänä vuonna Flow onnistui ohjelmiston suhteen ehkä paremmin kuin koskaan ennen. Mahdolliset jonot ja alueen pullonkaulat ovat hyvin pieni kauneusvirhe verrattuna siihen, että mm. kaikki kusee.
Flow'n artistit eivät ole ehkä striimauksissa mitaten suosituimpia, mutta lähes poikkeuksetta alallaan visionäärejä. Ollaan jo hyvin lähellä laadun maksimia: omia suosikkiartisteja toki voi aina olla enemmän, mutta ”jokaiselle jotain” -lähtökohdasta kokonaisuuden parantaminen on hyvin hankalaa. Toivottavasti siihen kuitenkin pyritään.
Flow'ssa on helppo viettää aikaa niin, että ei näe yhtään huonoa keikkaa, minkä kääntöpuolena on, että kaikkea hyvää ei kykene kokemaan: harmittavin sivuutus taisi olla lauantaina Yves Tumor, jonka aikana oli pakko pitää ruokatauko.
Perjantaina rakastin eniten spesiaalishow'n mm. JVG:n avustuksella vetänyttä Ibeä, Neneh Cherryä ja Solangea, lauantain trioa queer-/poc-spektaakkeli My Neck My Back, Tame Impala ja Robyn ei missään muualla Suomessa voisi festivaalilla kokea, ja sunnuntain ääripäät olivat ”wanhan hyvän ajan rokkikeikasta” muistuttanut The Cure, äärettömän kauniilta kuulostanut multi-instrumentalisti Kelly Moran sekä ug-hiphopin ja r&b:n netti-ilmiö Tommy Genesis.
Missään muualla ei myöskään ole Other Soundin ja Resident Advisor Front Yardin kaltaisia henkisiä keitaita täytettynä silkalla laadulla. Nautin mm. Juliana Huxtablesta, jonka ystäväni luokitteli ”industrial techno meets Whispiläksi” sekä sunnuntaina täysin tukkoon ahdetusta Nina Kravizista.
Lauantain kliimaksista eli suvereenista Robynista en olekaan tätä pidemmälti kirjoittanut, mutta olen aina rakastanut kaikkia hänen tuotoksiaan. Viimesyksyinen Honey ei aivan yltänyt Body Talkin (2010) täydellisyyden tasolle, mutta hyvin lähelle. Keikalla hän on ilmiömäinen, ehkä planeetan paras popesiintyjä Lady Gagan ohella. Hauska vertailukohta Robyniin on edellisen sukupolven tähti Neneh Cherry, jonka esitys perjantaina ei toki ollut yhtä riehakas, mutta samalla tavalla asemansa tunteva sekä sympaattinen. Robyn oli tosin onneksi muistanut ottaa mukaan backing trackin. Sen, tai taustalaulajien, puute laimensi Cherryn esitystä inasen.
Ja mitäs vielä... ai niin: muutamat Alman uudet biisit kuulostivat livenä The Rasmukselta. Voisi sen levynkin nyt julkaista, kun konseptikeikka on jo vedetty.
Kommentit
Lähetä kommentti