Mitä ajatuksia Keith Flintin kuolema herättää?

Keith Flint The Prodigyn Firestarter-musavideolla.

Brittiyhtye The Prodigyn kunnari Experience (1992), Music for the Jilted Generation (1994) ja The Fat of the Land (1997) on välttämätön ajankuvatrippi, mikäli popmusiikki kiinnostaa vähänkään. Levyistä viimeksi mainittu ei ole albumina enää kovin kestävä, mutta isoksi tapaukseksi sen nostivat nimenomaan harvakseltaan julkaistut jättipottisinkut Firestarter ja Breathe, joiden ansiosta albumia ostettiin Britanniassa ensimmäisellä viikolla huimat 316 000 kpl.

Maanantaiaamuna kuolleena kotoaan löydetty rave-kulttuurin kasvatti Keith Flint oli The Prodigyn The Fat of the Landin myötä tapahtuneen globaalin läpimurron kasvot ja erityisen kiinnostava hahmo populaarikulttuurissa siksi, että hänen vaikutuksensa The Prodigyyn ja sen suosioon oli ennen kaikkea esteettinen: Firestarter ei olisi ollut yhtä vavahduttava kokemus ilman Flintin maanista liikehdintää videolla, Breathe taas elää ja hengittää hänen vimmaisen tulkintansa avulla.

Vaikka Liam Howlett ja Maxim Reality ovat olleet The Prodigyn musiikin aivot, Flint oli yhtä kuin The Prodigy juuri silloin, kun pop- ja dance-musiikissa kaivattiin samanlaista ahdistuksen ja vaaran tunnetta, jonka grunge ja industrial toivat rockiin. Firestarter ja Breathe olivat siitä harvinaisia hittejä, että ne upposivat sekä popfaniin, joka kuunteli esim. eurodancea ja Celine Dionia (minä!) että metallidiggareihin. 

Kappaleisiin liittyy myös varhaisin dj-muistoni. Soitin koulun diskossa Firestarterin tuoreeltaan radiosta kasetille äänitettynä. Kuulosti varmasti hirveältä, mutta eipä biisikään ole varsinaisesti mikään kristallinkirkas helähdys.

2000-luvulla yhtye on ollut edelleen varsin suosittu, mutta muuttunut oikeastaan vielä kaksi top ten -brittihittiä sisältäneen Invaders Must Dien (2009) jälkeen selvästi nostalgia-aktiksi. Tuolloin Howlettin väkivaltainen new rave -soundi oli vielä ajankohtainen, sittemmin The Prodigya on ollut vaikea ujuttaa osaksi mitään populaarimusiikin trendiä. Aikansa kutakin.

On vaikea sanoa, miten The Prodigy tästä eteenpäin jatkaa. Voi olla, että yhtye levyttää yhä melko harvakseltaan tuttuun tapaan, mutta livenä se ei voi olla samanlainen ilman Flintiä, jonka liikehdintä ja tuijotus on ysärikaanonia parhaimmillaan. Lepää rauhassa!