Miksi Ed Sheeranin suosio hämmentää yhtäkkiä?

Alkusyksyn kiinnostavimpia keskusteluja suomalaisessa sosiaalisessa mediassa on virinnyt Ed Sheeranin ensi kesän loppuunmyytyjen keikkojen ympärille. Sheeran esiintyy ensi heinäkuussa Helsingissä Malmin lentokentällä kahtena iltana yhteensä noin 120 000 ihmiselle.

”Kuka Ed Sheeran? Ikinä kuullutkaan, ainakaan tietääkseni.” Tai: ”miten tuollainen kitaranrämpyttelijä voi olla suosittu?”

Yritin hieman käsitellä Ed Sheeranin viimevuotisen Divide-albumin popmediassa herättämiä reaktioita viime keväänä kirjoittamassani esseessä, joka julkaistiin Rumba-lehdessä. 

Siinä merkkimäärä tuli nopeasti vastaan, mutta en lainkaan osannut aavistaa, että Ed Sheerania ei suomalaisen kulttuuriväen keskuudessa juuri oikeasti edes tunneta. Miten on mahdollista, että esimerkiksi Spotifyn kymmenvuotisen historian suosituimman kappaleen tehneen, ja vain kolmella albumilla toiseksi suosituimmaksi nousseen artistin kohdalla pitää kysyä ”kuka”?

Rumban päätoimittaja Jukka Hätinen kirjoitti keikkalippusuosion jälkeen, että ”Sheeranin keikan käsittely osoitti, että musaporukoista löytyy samanlaisia omalla tietämättömyydellään brassailijoita kuin ajan henkeen tuntuu muutenkin kuuluvan."

Muistan, että joskus ammoisina aikoina ihasteltiin, miten upeaa on, jos artisti tekee musiikkinsa ja esittää sitä lavalla yksin itse. (Kaikkein pahinta vielä 1990-luvulla oli, jos oli nainen ja tanssi!) Sheeran tekee juuri näin: hän esitti toissatalvena Grammy-gaalassa megahittinsä Shape of You täysin yksin soittaen lavalla kaikki vähäiset laitteet ja instrumentit. 

Maailman suosituin muusikko soittaa kitaraa – rockin kuolemaa valittava kulttuurieliitti ei hyväksy tällaista lainkaan!

Minulla ei ole mitään vedenpitävää teoriaa siitä, miten Sheeran on joko onnistunut välttämään niin monen popkulttuuria muuten kuluttavan ihmisen haavin tai suututtamaan heidät kaikki nämä vuodet (hänen ensimmäinen iso brittihittinsä The A Team julkaistiin vuonna 2011), mutta esitän yhden. Se perustuu siihen, että taito kirjoittaa melodisesti iskeviä kappaleita ja esittää musiikkia on jo kauan ollut toissijaista ja yhdentekevää. Entistä enemmän kiinnitetään huomiota mitä artistin ympärillä tapahtuu, mitä hän sanoo ja ennen kaikkea, kenet häneen voi assiosioida. Koska Ed Sheeran ei ole muuta kuin Ed Sheeran laulamassa Ed Sheeranin tekemiä kappaleita rakkaudesta, niin hän ei ole mikään event, tapaus, eikä edes ennätyksellisiä striimauslukuja jakseta seurata urheilutulosten tapaan.

Osansa voi olla myös sillä, että Sheeran on tylsä britti, sillä brittiläistä popmusiikkia ei ole koskaan tunnettu otsikoita sylkevästä kantaaottavuudestaan vaan ennemminkin estetiikastaan, laulunkirjoittamisesta ja tilannetajustaan. Sheeran on täysin luontevaa jatkumoa yhtäältä esimerkiksi Van Morrisonin lauluntekijäperinteelle ja toisaalta James Bluntin ja Robbie Williamsin viihdyttäjätyypille. Eikä hän ole tokikaan ainoa: jokainen brittilistoja seurannut osaa nimetä George Ezran, Paolo Nutinin ja Rag'n'Bone Manin kaltaisia artisteja, jotka ovat breikanneet Sheeranin vanavedessä tai ennen häntä.

Moni ei sen sijaan tiedä, että Sheeran on vahvasti oman tiensä kulkija – pikemminkin trendien luoja kuin perässähiihtäjä: hän levyttää alternative-lafkana tunnetulle Asylumille ja sai alkujaan huomiota grime-piireissä tekemällä EP:n esimerkiksi Wileyn, Ghettsin ja Jmen kanssa sekä lämmittelemällä Examplea kiertueella. Varsinkin ensimmäisillä levyillään hän räppäsi hyvin paljon.

Britanniassa Sheeran on täysin kansallissankari: hänen jokaista kolmea albumiaan on myyty (tai kulutettu myynniksi muutettuna) joko vähän yli tai alle kolme miljoonaa kappaletta. Vertailun vuoksi: Robbie Williamsin uran suosituinta albumia I've Been Expecting You (1998) on myyty Britanniassa suunnilleen saman verran kuin Sheeranin vähiten suosittua (+, 2011).

Kukaan ei kysy Robbie Williamsin kohdalla, että "kuka?" ja "Miksi minun pitäisi hänet tietää?".

Sheeranissa ja niin ikään indie-taustaiselle yhtiölle levyttävässä Adelessa on aika paljon samaa: he ovat breikanneet suunnilleen samoihin aikoihin ja nousseet todella suuriksi tähdiksi myös Yhdysvalloissa, mutta ero on siinä, että Adele on virtuoosi lavalla ja tulkitsijana, Sheeran studiossa.

Sheeran on tarkasti lävistänyt kaikki mahdolliset musiikkia kuuntelevat ihmisryhmät – paitsi ne, jotka eivät niinkään kuuntele musiikkia kuin analysoivat sitä. Sillä loppujen lopuksi Sheeranin musiikissa ei ole juuri analysoitavaa, vaan se on mitä primitiivisintä: artisti laulaa ja soittaa ja yleisö kuuntelee ja laulaa mukana.