Mitä Euroviisut merkitsevät?

Eurovision laulukilpailu, kansankielellä Euroviisut, nuo popmusiikin urheilukisat kerran vuodessa. Järjettömistä järjettömin konsepti, jota rakastetaan ja vihataan vuosikymmenestä toiseen. Minä tietenkin rakastan. Sen vuoksi tätä blogitekstiä varten pidettiin rönsyilevä keskustelu Bar Loosessa sunnuntaina 7. toukokuuta 2017. Lainaukset ovat keskustelusta.

Mitä Euroviisut merkitsevät:

1. Euroopalle poliittisesti

Politiikkaa ja Euroviisuja ei voi erottaa toisistaan, mutta ei niitä kannata liikaa myöskään sotkea. Loppujen lopuksi Euroviisut ovat karnevalistinen koko Euroopan ja Euraasian juhla. Kun ratkaisut tapahtuvat lauantai-iltana, geopolitiikan (tai pitäisikö sanoa gaypolitiikan) taistelutantereella aseet lasketaan maahan ja jokainen äänestää oikeasti omaa suosikkiaan.

Viisuissa on yhä myös kansakuntia, jotka vihaavat toisiaan ja äänestävät toisiaan vastaan, mutta raatien ja yleisöäänten yhdistelmällä äänestyskäyttäytymistä on saatu lievenennettyä. Viisut ovat koko Euroopan laajuinen karnevaali, mutta joukkoon mahtuu muutamia kipupisteitä ja niillä alueilla maiden väliset suhteet vaikuttavat enemmän kuin esimerkiksi Pohjoismaissa tai Keski-Euroopassa. Lisäksi Israelin äänistäminen voi politiikan vuoksi olla joillekin hankalaa.

(”Mun on vaikea nähdä, että Euroviisuissa yleisö ajattelisi suuressa mittakaavassa äänestyspäätöstään minkään muun kuin omien maihin liittyvien ennakkoluulojensa, kuten esim. että ruotsalaiset on homoja, ja kappaleiden paremmuuden kautta”)

Poliittinen aspekti on näkyvämpi ennen viisuja kuin niiden aikana tai äänestyksessä. Esimerkiksi Turkki on jo vuosia osoittanut mieltään milloin mitäkin vastaan ja tänä vuonna Venäjä rikkoi tietoisesti sääntöjä ja kiukutteli edustuskappaleensa pois kisasta. Todelliset boikotit ovat kuitenkin erittäin harvinaisia.

Viime vuonna Ukraina voitti Jamalan kappaleella 1944, joka kertoi tataarien karkoituksesta Krimiltä vuonna 1944. Vaikka sitä ei suoraan voinutkaan pitää suoraan nykypäivän poliittista tilannetta kommentoivana, sitä oli helppo tulkita meneillään olevan Ukrainan kriisin kautta. Äänestystilanteessa asetelma korostui, sillä Venäjän Sergei Lazarevin You Are the Only One menestyi myös hyvin sijoittuen kolmanneksi.

Tänä vuonna mukana ei juurikaan ole poliittisia kappaleita. Joissain kappaleissa viitataan löyhästi esimerkiksi maahanmuuttoon, mutta koska säännöt politiikan suhteen ovat hyvin tiukat, viittauksia pitää hakea rivien välistä.

(”Voidaanko jo puhua Lordista?”)

Usein unohtuu, että viisuissa eivät itse asiassa kilpaile kansakunnat vaan Euroopan yleisradioliiton EBU:n jäsenyhtiöt. Valtiot saattavat kuitenkin tukea niitä ja käyttää viisuja propagandistisiin tarkoituksiin. Panostuksen tasossa on suuria eroja: Ruotsissa järjestetään kallis, raskas ja suosittu Melodifestivalen-kilpailu ja Suomessa on sitä matkiva Uuden Musiikin Kilpailu (jonka mielekkyys voidaan rajusti kyseenalaistaa – siitä myöhemmin), mutta esimerkiksi Balkanin maissa saatetaan ainoastaan valita esittäjä, kappale ja lähettää pieni delegaatio kisamatkalle. Jotkut osallistuvat vain koska niin on tapana tehdä, mikä kertoo instituution korkeasta asemasta.

2. Suomelle 

Missä olit kun Lordi voitti? Yksi keskusteluun osallistuneista oli ”tietokoneella kotona”, toinen ”Helsingin Lauttasaaressa”, kolmas bileissä, joissa riisui vaatteet ja meni uima-altaaseen.

Lordin viisuvoitto vuonna 2006 oli tärkeä siksi, että se osoitti, että Suomikin voi voittaa viisut, kun kyse ei ole niinkään musiikista vaan siitä, MITEN osallistujamaalle varatun kolmiminuuttisen käyttää. Suomi ei olisi voinut voittaa minkään muun genren kappaleella, sillä ”hirviöhevi” oli sopivan suomalainen konsepti viisulavoille. Olisiko se voinut tulla esimerkiksi Ranskasta? Ei. Saksasta ehkä.

Muita huomioita suomalaisista euroviisuista:

”Silloin joskus ysikuus oli se Jasmine, se unohti sanat!”

”Kuka muistaa Laura Voutilaisen? Se Addicted to You. Sen piti olla suosikki ja voittaa?!”

”Jari Sillanpää siivet selässä, ai kamala se oli kauheeta”

”Kuka muistaa, että Geir Rönning on edustanut Suomea?”

Suomen viisuhistoria kiteytyy siis sanapariin ”kuka muistaa”. Lordi oli mainio novelty-läppä, mutta muuttiko se suomalaista viisuperinnettä perustavanlaatuisesti? Ei minusta. Ehkä Suomi suhtautui kilpailuun sen jälkeen jotenkin rennommin, kun voittamisen pakko oli purkautunut, mutta juuri paremmiksi suomalaiset viisuehdokkaat eivät pitkällä tähtäimellä muuttuneet.

(”Kun Katri Helena edusti Suomea kappaleella Tule luo, se biisi oli sanoitettu niin että siinä ei ole yhtään ä:tä, ö:tä tai y:tä, kun oli kuviteltu, että ulkomaalaiset inhoaa noita kirjaimia”)

Suomen viisuista oma suosikkini tällä vuosituhannella on kuitenkin heti Lordin jälkeen kotikisoissa 2007 kuultu Hanna Pakarisen esittämä Leave Me Alone, joka saattoi nihilistisen tekstinsä vuoksi olla vähän outo isäntäviisu, mutta on biisinä ns. hillitön leka. Tänä vuonna Norma Johnin Blackbird on niin ikään erittäin hyvä.

Jasminen valinta edustajaksi vuonna 1996 oli keskustelijoiden mukaan esimerkki viisujen poliittisuudesta Suomessa. Romaniyhteisön edustajana Jasminen voitto karsinnoissa kirvoitti mielipiteitä siitä, miten romanit pilaavat Suomen maineen. Sen jälkeen suomenruotsalaiset ovat olleet näkyvässä roolissa.

Sama keskustelu käydään varmasti muissakin maissa silloin, jos vähemmistön edustaja voittaa karsinnan ja edustaa maataan satojen miljoonien tv-katselijoiden edessä.

(”Jasmine kuitenkin sai yhdeksän pistettä, joka oli siihen mennessä korkein määrä viimeiseksi sijoittuneelle kappaleelle”)

3. Musiikillisesti

Minua on aina kiinnostanut Euroviisuissa ennen kaikkea se, miten musiikissa voi kilpailla ja se, mitä yleisradioyhtiöt hakevat edustuskappaleillaan. Tänä vuonna käsittämättömin viritys on ilman muuta Kroatian kappale, jolla Jacques Houdek laulaa dueton itsensä kanssa. Kappaleella kuullaan puhetta, oopperalaulantaa ja r&b-falsettia.

Jokaisen esityksen alussa esitetään yleensä eräänlainen videopostikortti, jolla lujitetaan sitä ajatusta, että esiintyjä edustaisi kansaansa. Näinhän ei siis ole, kyseessä on aina tv-yhtiön valitsema edustaja. Joissain maissa paikasta kilpaillaan, toisissa vain päätetään kappale ja sille etsitään esittäjä (tai päinvastoin). Sekä edustaja että kappale voi kilpailla minkä tahansa maan tv-yhtiön alla.

Tänä vuonna ns. friikit edustajat, kuten Lordi tai Conchita Wurst, ”loistavat poissaolollaan” ja kisabiisit ovat lähes järjestään globaalia poppia, jotkut kansallisin maustein.

Globaalin popin aallot iskevät euroviisujen rantakallioille hieman jälkijunassa, mutta ne yleensä tulevat jollain tasolla. Tänä vuonna ei kuitenkaan ole oikeastaan yhtään hip hop -kappaletta tai muutenkaan juuri räppiä, joka on ollut globaalisti nuorisomusiikissa viime vuosien vallitseva genre. Viisuissa elää yhä tietynlainen poprockihanne, joka ei välttämättä enää heijastele lainkaan nykyhittien tyyliä.

(”Euroviisut ovat olleet aina keskinkertainen formaatti jossa etsitään keskinkertaisia asioita”)

Jos viisuihin onnistutaan tuomaan ajankohtaisia kappaleita, ne yleensä myös pärjäävät. Viime vuosien voittajakappaleista selkeästi eniten ajassa ovat olleet ruotsalaisten Euphoria (2012) ja Heroes (2015). Vuonna 2013 norjalaisen Margaret Bergerin upea elektropopkappale I Feed You My Love sijoittui neljänneksi saaden täydet pisteet nimenomaan Pohjoismaista: Tanskasta, Ruotsista ja Suomesta.

Euroviisut eivät ole ollenkaan niin överi tilaisuus musiikillisesti kuin mitä niiden maine on. Monet kappaleet ovat tänä vuonna hyvin keskitempoisia, melko lahjakkaan elektronisen tuottajan tekemiä kappaleita, jotka lauletaan erinomaisesti. Balkanilta ei enää tule traagisia balladeja ja ylilyöntejä ei ole juuri lainkaan. Jos odottaa karnevaalia, niin saattaa pettyä. Toisaalta, Kroatian kaltaiset katastrofit saattavat silloin erota edukseen.

Monet yleisradioyhtiöt ostavat kappaleensa ulkomailta, esimerkiksi Bulgaria, joka menestyi viime vuonna hienosti osin ruotsalaisin avuin.

(”Se vois olla Mikko Pykärin kohtalo, olla kansainvälinen euroviisukirjoittaja! Euron shamppa euron shamppa! Se menis läpi kaikkialla!!”)

On hämmästyttävää, miten vähän euroviisuista edes vahingossa tulee kunnon pophittejä. Tässä kohtaa keskusteluun viimein aktivoituneen Oskari Onnisen mukaan on olemassa oikeastaan kahdenlaisia HYVIÄ euroviisuja: hyviä popkappaleita, kuten Euphoria, ja Verka Serduchkan Dancing Lasha Tumbain kaltaisia rallatuksia, joissa ei ole vähäisintäkään järkeä. Häntä harmitti hirveästi, ettei Club La Persé päässyt edustamaan Suomea tänä vuonna.

Euroviisut pitää koossa se, että jokaisella osallistujamaalla on vain yksi kappale ja maat ovat hyvin edustettuina. Jos sitä muutettaisiin, niin kisalla ei olisi enää mitään arvoa.

Onko Eurovision laulukilpailu sitten yleensä ottaen turha? Viisuja voidaan pitää erilaisten kykykisojen kantaisänä, sillä siinä vain voittajalla on oikeastaan merkitystä. Viisukontekstin ulkopuolella hyvin harvoin muille sijoille päätyneillä kappaleilla tai esittäjillä on väliä. Keskustelijoiden mielestä  moni yhtiö on mukana, koska se on vain rituaali ja ns. pakko.

(”Euroviisut on vähän kuin pelaisi squashia... sillä ei sen kentän ulkopuolella ole enää mitään merkitystä”)

Ajatellaan vaikka Softengine-yhtyettä, joka menestyi kivasti viisuissa. Popmaailmaan he eivät kuitenkaan ikinä onnistuneet murtautumaan kunnolla. He eivät olleet aivan tarpeeksi hyviä squashissa, mutta eivät myöskään salibandyssä tai sulkapallossa.

Sitten siihen Uuden Musiikin Kilpailuun, joka lyhennettäköön jatkossa UMK:ksi.

Tänä vuonna "spektaakkelibileiksi" itseään kutsunut UMK pitäisi räjäyttää, jos aiotaan joskus pärjätä euroviisuissa. Se on nuorentanut euroviisukarsintojen profiilia, mutta samalla kisa ei itse asiassa kiinnostakaan ketään ja mahdollisuudet luoda oikeaa isoa uraa kansansuosikiksi sitä kautta on minimaalinen. Nykysysteemillä edes Suomen kansa ei asetu viisuedustajan taakse, koska mukana ei alun perinkään ole hyviä biisejä karismaattisilta artisteilta. Toisin kuin Melodifestivalenissa, jossa kamppaillaan ensisijaisesti siitä, kuka tekee vuoden parhaan popkappaleen ja viisuedustus on vain sivutuote. Melodifestivalen itsessään luo hittejä.

(”UMK:ssa nobodyt kisaavat... joku Mister Koff vastaan Hirvimies, siis ihan vitun sama!!”) (Pöydällä oli Koff-tuoppi ja paperi, jossa oli hirven kuva, kirj. huom)

2000-luvulla ajateltiin vielä, että Euroviisut olisi tie kansainväliseen tähteyteen. Nykyisin ainoastaan Saara Aallon tyyppinen kilpailuhenkinen isoille areenalle tähtäävä artisti voi kuvitella, että Euroviisuista olisi hänelle jotain hyötyä kansainvälisen uran kannalta. Poikkeuksena ehkä Ruotsissa persoonansa ansiosta kivasti uraa luonut Krista Siegfrids.

Tästä päästiin suhteellisen sujuvasti kliimaksiin eli siihen, miten on mahdollista, että popin suurmaasta Yhdistyneistä Kuningaskunnista (UK) tulee vuosi vuoden jälkeen niin karmivia yritelmiä.

(”Sitten on ne englantilaiset, jotka tuo aina paskan biisin ja välillä sellaisen jossa ollaan jotain stuertteja lentokoneessa”)

UK on hyvä esimerkki siitä, miten eri yhtiöt panostavat viisuihin eri tavalla. BBC voisi ottaa tapahtuman tosissaan ja lähettää sinne maailmanluokan poplauluja ja -laulajia. Mutta jos suomalaisilla on kompleksinen suhde viisuihin, niin briteillä vasta onkin, mitä tämä teksti avaa erinomaisesti.

(”Ne on sillee että TAAS pitää lähettää jotain onks kellään Engelbert Humperdinckin numeroa?”)

BBC:n suhtautumisessa ja Britannian kansan näkemyksessä euroviisuista on valtava ristiriita. Vaikka yritys olisi kuinka pientä, niin pettymys menestymättömyydestä on aina valtava tyyliin NE VIHAA MEITÄ!

Koska kannamme huolta erityisesti UK:n viisumenestyksestä, olemme Antti Lähteen johdolla ideoineet heille kappaleen nimeltä Brexit Song, joka on bohemianrhapsodiaaninen voimaballadi turauksella Las Ketchupia.

Kappale levytetään myöhemmin kesällä. Stay tuned.

Ja kuka voittaa viisut tänä vuonna? Italia tietty.

Kiitokset keskusteluun osallistuneille: Teemu Fiilin, Iida Sofia Hirvonen, Joni Kling, Antti Lähde, Matti Markkola, Oskari Onninen, Antti Piirainen, Santtu Reinikainen, Aurora Rämö ja Maija Vikman.

Eurovision laulukilpailun 2017 ensimmäinen semifinaali tiistaina 9. toukokuuta Yle TV 1 klo 22.00
Toinen semifinaali torstaina 11. toukokuuta Yle TV 2 klo 22.00
Finaali lauantaina 13. toukokuuta Yle TV 2 klo 22.00