Muistan, että Coldplay oli ensimmäisen levynsä aikoihin indie-bändi: heidän surumieliset kappaleensa kuten Shiver, Yellow ja Trouble keräsivät kiitosta ja ylistystä mm. Rumba-lehdessä ja muutenkin kriitikoiden keskuudessa. Samaan aikaan Parachutes-albumia (2000) myytiin paljon. Siis paljon. Siis TODELLA paljon. Coldplaystä tuli suuri, liian suuri sanoisi joku.
A Rush of Blood to the Head (2002) muutti yhtyettä myös
musiikin osalta suuremmaksi. Se oli (ja on yhä) kuitenkin erinomainen albumi. Tuli
X&Y (2005), joka oli vielä suurempi levy – ja vähintään yhtä suosittu, eikä
ihan yhtä erinomainen.
Sitten signaalit kriitikoiden keskuudessa muuttuivat: bändistä
tuli yhtäkkiä oikeasti huono ja tylsä. Chris Martinille naurettiin. Brittipoppia ei enää oikeastaan ollut, edes Travisin ja
Starsailorin kaltaista. Coldplay soitti samoilla areenoilla kuin maailmalla U2
tai Britanniassa Take That.
Myös Coldplayn oli pakko muuttua, sillä kaikki sen ympärillä viisi vuotta aiemmin kukoistanut kuoli. Paitsi ne kriitikot vm. 1975.
Myös Coldplayn oli pakko muuttua, sillä kaikki sen ympärillä viisi vuotta aiemmin kukoistanut kuoli. Paitsi ne kriitikot vm. 1975.
Popissa kymmenen vuotta on erittäin pitkä aika ja oikeastaan Coldplay ei ole sanoitusten ja melodioiden suhteen edes muuttunut kovin paljon tai jos on, niin hyvin hienovaraisesti samalla tavalla kuin Chris Martin on kaikessa hiljaisuudessa peittänyt kaljuaan.
Viva la Vidan ilmestymisestä on kulunut kymmenen vuotta ensi vuonna. Olen
aistivani, että monelle Viva la Vida oli viimeinen TÄYSIN ERINOMAINEN
Coldplay-single. Silloin yhtyeestä jaksoi vielä innostua myös Pet Shop Boys ja tiedostava musaväki hurrasi. Nyt heistä innostuu The Chainsmokers – EDM:n vastine Nickelbackille – ja Coldplaytä väheksytään, vaikka esimerkiksi Paradise ja Hymn for the Weekend ovat läpeensä erinomaisia kappaleita. Kummasta
se kertoo enemmän, musabisneksestä ja kriitikoista vai Coldplaystä?
Coldplayn tarina osoittaa lähinnä sen, että mikään popyhtye
tai -artisti ei kykene säilyttämään laatuaan kriitikoiden silmissä ikuisesti
tasaisena, kaikilla on hyvät ja huonot hetkensä ja kun niitä tarkastellaan 20
vuotta myöhemmin huonoista hetkistä voi tulla hyviä ja päinvastoin. Se johtuu
siitä, että artisti tai yhtye muuttuu status quoksi popmaailmassa – joksikin,
joka on ”aina” ollut olemassa, ja joka todennäköisesti ”aina” tulee
olemaan. Uuden löytämisen iloon ei enää
ole paluuta – kunnes sukupolvi vaihtuu ja ihmiset, jotka eivät olleet edes
syntyneet vuonna 2005, kuulevat Fix Youn ensimmäistä kertaa.
Ja koko popkritiikki taas perustuu uuden löytämiseen ennen muita
tai vähintään lähes yhtä nopeasti kuin muut.
Joten kauan eläköön Chris Martin, kiitos kun jaksat yhä, kyllä
sinua joskus taas arvostetaan.
Kommentit
Lähetä kommentti