Mitä tapahtui Coldplaylle?


Muistan, että Coldplay oli ensimmäisen levynsä aikoihin indie-bändi: heidän surumieliset kappaleensa kuten Shiver, Yellow ja Trouble keräsivät kiitosta ja ylistystä mm. Rumba-lehdessä ja muutenkin kriitikoiden keskuudessa. Samaan aikaan Parachutes-albumia (2000) myytiin paljon. Siis paljon. Siis TODELLA paljon. Coldplaystä tuli suuri, liian suuri sanoisi joku.

A Rush of Blood to the Head (2002) muutti yhtyettä myös musiikin osalta suuremmaksi. Se oli (ja on yhä) kuitenkin erinomainen albumi. Tuli X&Y (2005), joka oli vielä suurempi levy – ja vähintään yhtä suosittu, eikä ihan yhtä erinomainen.

Sitten signaalit kriitikoiden keskuudessa muuttuivat: bändistä tuli yhtäkkiä oikeasti huono ja tylsä. Chris Martinille naurettiin. Brittipoppia ei enää oikeastaan ollut, edes Travisin ja Starsailorin kaltaista. Coldplay soitti samoilla areenoilla kuin maailmalla U2 tai Britanniassa Take That.

Myös Coldplayn oli pakko muuttua, sillä kaikki sen ympärillä viisi vuotta aiemmin kukoistanut kuoli. Paitsi ne kriitikot vm. 1975.

Popissa kymmenen vuotta on erittäin pitkä aika ja oikeastaan Coldplay ei ole sanoitusten ja melodioiden suhteen edes muuttunut kovin paljon tai jos on, niin hyvin hienovaraisesti samalla tavalla kuin Chris Martin on kaikessa hiljaisuudessa peittänyt kaljuaan. 

Viva la Vidan ilmestymisestä on kulunut kymmenen vuotta ensi vuonna. Olen aistivani, että monelle Viva la Vida oli viimeinen TÄYSIN ERINOMAINEN Coldplay-single. Silloin yhtyeestä jaksoi vielä innostua myös Pet Shop Boys ja tiedostava musaväki hurrasi. Nyt heistä innostuu The ChainsmokersEDM:n vastine Nickelbackille – ja Coldplaytä väheksytään, vaikka esimerkiksi Paradise ja Hymn for the Weekend ovat läpeensä erinomaisia kappaleita. Kummasta se kertoo enemmän, musabisneksestä ja kriitikoista vai Coldplaystä?

Coldplayn tarina osoittaa lähinnä sen, että mikään popyhtye tai -artisti ei kykene säilyttämään laatuaan kriitikoiden silmissä ikuisesti tasaisena, kaikilla on hyvät ja huonot hetkensä ja kun niitä tarkastellaan 20 vuotta myöhemmin huonoista hetkistä voi tulla hyviä ja päinvastoin. Se johtuu siitä, että artisti tai yhtye muuttuu status quoksi popmaailmassa – joksikin, joka on ”aina” ollut olemassa, ja joka todennäköisesti ”aina” tulee olemaan. Uuden löytämisen iloon ei enää ole paluuta – kunnes sukupolvi vaihtuu ja ihmiset, jotka eivät olleet edes syntyneet vuonna 2005, kuulevat Fix Youn ensimmäistä kertaa.

Ja koko popkritiikki taas perustuu uuden löytämiseen ennen muita tai vähintään lähes yhtä nopeasti kuin muut.

Joten kauan eläköön Chris Martin, kiitos kun jaksat yhä, kyllä sinua joskus taas arvostetaan.

Kommentit