Miksi lähes kaikki meni Grammy-gaalassa (taas) väärin?

Lorde sivuutettuna Grammy-gaalassa. 

Vuotuiset Grammy-palkinnot jaettiin sunnuntaina New Yorkissa, ja totta kai väärät artistit voittivat.

Aiheesta on kirjoitettu monenlaisia tekstejä – Pitchfork jopa huomioi, keitä EI huomioitu jokavuotisessa RIP-tribuuttiesityksessä – mutta tässä vielä yksi.

Grammyjen ongelma on, että organisaatio ei enää pysy mukana musiikin kehityksessä. Organisaatio, joka on tajunnut aikoinaan palkita Lauryn Hillin The Misseducation of Lauryn Hill -albumin (1998) vuoden levynä, ei enää viime vuonna, kun lähestulkoon koko muu maailma rakasti voimaannuttavia ja yhteiskunnallisesti kantaaottavia artisteja, osannut asettaa Beyoncén tärkeintä ja yleisesti parhaaksi miellettyä Lemonade-albumia Adelen toiseksi tai kolmanneksi parhaan albumin 25 edelle. Jopa Adele itse oli sitä mieltä, että päätös oli väärä.

Grammyistä keskusteltaessa saatetaan usein unohtaa se, että kyseessä ovat äänitealan palkinnot, eivät kriitikoiden palkinnot. Niinpä on tavallaan järjetöntä kysyä, miksi Ed Sheeran on ehdolla: hän on ehdolla, koska hän on ammattitaitoinen artisti, joka tekee suosittua musiikkia. Sen sijaan voi kysyä, miksi Grammyissä ei juuri KOSKAAN visiota aseteta ammattimaisuuden ja suosion edelle? Sama puute on myös kotimaisessa Emma-gaalassa ja jossain määrin myös brittiläisessä BRIT Awards -tilaisuudessa.

Kyse on tilaisuuksien asemasta. Ne mielletään tilaisuuksiksi, joissa palkitaan paras musiikki. Sitä ne eivät kuitenkaan juuri koskaan kykene olemaan: usein palkittu musiikki on hyvää, mutta harvoin parasta tai edes etäisesti merkittävintä. Ja tämä on ongelmallista. Bruno Marsin 24K Magic on mainio levy, mutta se ei ole yhteiskunnallisesti yhtä merkittävä levy kuin Kendrick Lamarin Damn. Alessia Cara on mainio artisti, mutta ei alalle yhtä merkittävä tulokas kuin SZA.

Oma lukunsa on Grammy-organisaation tapa suosia miesartisteja. Vuosi 2017 oli naisille hiteissä mitaten hieman normaalia vaisumpi, mutta ne, jotka tekivät merkittäviä levyjä, tekivät erinomaiset levyt: mm. SZA, Lorde, Lady Gaga (Joanne ilmestyi syksyllä 2016, mutta oli tänä vuonna ehdolla), St. Vincent ja Kesha. Heillä oli levyillään myös selkeä visio ja viesti.

Näistä vain Lorden Melodrama pääsi vuoden albumin kategoriaan ja hänkin kummallisesti olematta ehdolla missään genrekategoriassa, jolloin periaatteessa pärjääminen oli poissuljettua. Grammy-pomo Neil Portnow antoi Varietylle järkyttävän lausunnon, jossa hän sanoi, että ”naisten pitää parantaa”. 

Tämä siis gaalassa, jossa palkitaan Bruno Mars perushyvästä Bruno Marsin levystä ja jota edeltäneessä gaalassa Adele oli kysynyt kymmenien miljoonien tv-katsojien edessä suoraan, että mitä Beyoncén pitää tehdä, että hänet palkitaan.

Tänä vuonna Lordea ei myöskään kutsuttu esiintymään gaalaan, kun kaikki muut vuoden albumi -sarjan ehdokkaat esiintyivät. Tässä saattoi vaikuttaa Live Nationin ja AEG:n välinen kilpailutilanne. New Yorkissa suurin osa gaalan artisteista oli Live Nationin artisteja, kun taas AEG:n edustamat artistit, kuten Lorde, saivat todella vähän ruutuaikaa. Ed Sheeran saattoi jäädä pois tilaisuudesta, koska ei AEG:n artistina päässyt esiintymään, eikä siksi, ettei ollut ehdolla tärkeimmissä kategorioissa.

Sen sijaan Live Nation raahasi lavalle Stingin, kahdesti (!) esiintyneen U2:n ja jopa Dave Chappellen, puhumattakaan ehdokkainakin olleista Kendrick Lamarista, Lady Gagasta ja Pinkistä.

Jos gaala tuntui väkisin puserretulta pakkopullalta, niin se saattoi ollakin sitä. Pientä foliohattuilua toki, mutta kiinnostavaa.

Joka tapauksessa Grammyt, ja musiikkipalkinnot yleensäkin, ovat tällä hetkellä vaarassa luisua lopullisesti merkityksettömyyden mustaan aukkoon. Kyse on rakenteellisen vanhoillisuuden ja misogynian lisäksi organisaatioiden jähmeydestä ja hitaudesta aikana, jolloin itse musiikkibisnes etenee vauhdikkaammin kuin koskaan.