Miksi suomipopparit eivät ota kantaa?

Taylor Swiftin (kuvassa, kuvakaappaus videosta) Look What You Made Me Do -singlen yhteydessä on kirjoitettu paljon siitä, että on ihmeellistä, ettei Swift sanoudu irti Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpin politiikasta, kun monilla eri tason amerikkalaisjulkkiksilla se on enemmän tai vähemmän normi, esimerkiksi jopa Kim Kardashian sanoi hiljan, että hänen tyttärensäkin olisi parempi presidentti kuin Trump.

Swift-keskustelu on yhtäältä yllättävää, toisaalta ymmärrettävää. Yllättävää se on siksi, että Swift on aina ollut egosentrinen artisti, joka kirjoittaa kappaleita muiden suhteesta itseensä, ei itsestään suhteessa muihin ja ympäröivään maailmaan, eikä hän ole juuri koskaan ottanut kantaa. Ymmärrettävää se on siksi, että moni muu on näkyvästi jotain mieltä: esimerkiksi Katy Perry, Lana Del Rey, Miley Cyrus ja Lady Gaga. Nämä artistit tekevät sen ennen kaikkea musiikkinsa ulkopuolella somen ja esimerkiksi perustamiensa järjestöjen kautta. Beyoncé ja Kendrick Lamar puolestaan ottavat kantaa musiikissaan. Justin Bieber nostaa somessaan rasittavuuteen asti kristillistä Hillsong-ryhmittymää ja Bruno Mars ja Drake lahjoittavat huomattavia summia hyväntekeväisyyteen.

Suomessa ajatus siitä, että kantaaottavuus rakentaisi artistin identiteettiä ei ole kovin pitkällä tai se katsotaan osaksi mennyttä aikaa, jotain 1970-luvun työväenliikettä. Ehkä Suomessa politiikka on niin epäseksikästä, että poliitikotkaan eivät sano tekevänsä politiikkaa.

Mutta jos politiikka on epäseksikästä, miksi sekä Trump että Suomen presidentti Sauli Niinistö ovat tutkimuksen mukaan myös suomalaisten nuorten miesten someidoleita? Eikö siis kantaaottavuus ja eräänlainen ajatusjohtajuus olisi mitä mainioin tapa saada julkisuutta ja muokata artistin imagoa myös suomalaisille poppareille sukupuolesta riippumatta?

Suomalaisten poptähtien laulujen aiheet voi jakaa karkeasti kahteen ryhmään: parisuhdekappaleet ja ns. häshtäg-kappaleet. Molemmat toteutetaan usein hyvin ohuesti: parisuhde banalisoidaan arjen pikkujutuilla kuten tyyliin ”toinen käy joogassa ja mä en, tää ei voi toimii, hiiulihei” ja häshtäg-biisit ovat bilehittejä tyyliin Boom kah (Robin), Läikkyy (Arttu Lindeman) ja Tarkenee (JVG). Kovin laimeaa.

Mutta vaikka biisejä tehtäisiin siitä näkökulmasta, että nimestä saa hyvän bilehäsärin, niin se ei sinänsä estä artisteja ottamasta kantaa. Ei kukaan oleta, että Taylor Swift alkaisi yhtäkkiä laulaa Trumpin hallinnosta, riittäisi, että hän puhuu siitä.

Yhteiskunnallisesti aktiivisia artisteja toki on Suomessakin: Musta Barbaari pyöri mediassa puhumassa rasismista jo muutama vuosi sitten, Anssi Kela on mukava oma itsensä, mutta keski-ikäinen mies, jolla ei myydä lehtiä tai saada klikkejä, Tero Vaara on enemmän tai vähemmän todellisuudesta vieraantunut, kuten Kari Peitsamo, ja erään kaverini mukaan ”Palefacea ei lasketa koska.. no ei nyt vittu vaan lasketa”. Kukaan heistä ei ole erityinen suuren yleisön nuorisoidoli tai mielipidevaikuttaja.

Mistä herää kysymys, mikseivät Antti Tuisku, Cheek, Elastinen, Sanni, lukuisat popuraa luovat tubettajat tai JVG voi esimerkiksi tuomita kovaan ääneen rasismia sanoituksissaan ja somepäivityksissään? Siksi että ”linnanjuhlakutsukin voi jäädä saamatta, jos laulaa liian pahasti”, kuten toinen kaverini asian ilmaisi? Vai siksi, että meillä on asiat kuitenkin niin hyvin, että kantaaottavuus koetaan ensisijaisesti PR-uhaksi, ei -mahdollisuudeksi?

Swiftin tapauksessa haasteena on hänen kantritaustastansa, minkä vuoksi merkittävä osa hänen yleisöstään tulee republikaaniseuduilta, ja koska hän on myös globaali nuorisoidoli, ristiriita näyttäytyy valtavana. Mutta ajatellaanko Suomessa niin, että artisti ei voi kritisoida nykyhallintoa, koska kuuntelijoista osa on keskustalaisia? Tästä olisi mielenkiintoista lukea joskus mediasta.

Eli Robin, kun teet comebackin, niin tee se poliittisesti kantaaottavana, kiitos!