Siirry pääsisältöön

Miksi suomipopparit eivät ota kantaa?


Taylor Swiftin (kuvassa, kuvakaappaus videosta) Look What You Made Me Do -singlen yhteydessä on kirjoitettu paljon siitä, että on ihmeellistä, ettei Swift sanoudu irti Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpin politiikasta, kun monilla eri tason amerikkalaisjulkkiksilla se on enemmän tai vähemmän normi, esimerkiksi jopa Kim Kardashian sanoi hiljan, että hänen tyttärensäkin olisi parempi presidentti kuin Trump.

Swift-keskustelu on yhtäältä yllättävää, toisaalta ymmärrettävää. Yllättävää se on siksi, että Swift on aina ollut egosentrinen artisti, joka kirjoittaa kappaleita muiden suhteesta itseensä, ei itsestään suhteessa muihin ja ympäröivään maailmaan, eikä hän ole juuri koskaan ottanut kantaa. Ymmärrettävää se on siksi, että moni muu on näkyvästi jotain mieltä: esimerkiksi Katy Perry, Lana Del Rey, Miley Cyrus ja Lady Gaga. Nämä artistit tekevät sen ennen kaikkea musiikkinsa ulkopuolella somen ja esimerkiksi perustamiensa järjestöjen kautta. Beyoncé ja Kendrick Lamar puolestaan ottavat kantaa musiikissaan. Justin Bieber nostaa somessaan rasittavuuteen asti kristillistä Hillsong-ryhmittymää ja Bruno Mars ja Drake lahjoittavat huomattavia summia hyväntekeväisyyteen.

Suomessa ajatus siitä, että kantaaottavuus rakentaisi artistin identiteettiä ei ole kovin pitkällä tai se katsotaan osaksi mennyttä aikaa, jotain 1970-luvun työväenliikettä. Ehkä Suomessa politiikka on niin epäseksikästä, että poliitikotkaan eivät sano tekevänsä politiikkaa.

Mutta jos politiikka on epäseksikästä, miksi sekä Trump että Suomen presidentti Sauli Niinistö ovat tutkimuksen mukaan myös suomalaisten nuorten miesten someidoleita? Eikö siis kantaaottavuus ja eräänlainen ajatusjohtajuus olisi mitä mainioin tapa saada julkisuutta ja muokata artistin imagoa myös suomalaisille poppareille sukupuolesta riippumatta?

Suomalaisten poptähtien laulujen aiheet voi jakaa karkeasti kahteen ryhmään: parisuhdekappaleet ja ns. häshtäg-kappaleet. Molemmat toteutetaan usein hyvin ohuesti: parisuhde banalisoidaan arjen pikkujutuilla kuten tyyliin ”toinen käy joogassa ja mä en, tää ei voi toimii, hiiulihei” ja häshtäg-biisit ovat bilehittejä tyyliin Boom kah (Robin), Läikkyy (Arttu Lindeman) ja Tarkenee (JVG). Kovin laimeaa.

Mutta vaikka biisejä tehtäisiin siitä näkökulmasta, että nimestä saa hyvän bilehäsärin, niin se ei sinänsä estä artisteja ottamasta kantaa. Ei kukaan oleta, että Taylor Swift alkaisi yhtäkkiä laulaa Trumpin hallinnosta, riittäisi, että hän puhuu siitä.

Yhteiskunnallisesti aktiivisia artisteja toki on Suomessakin: Musta Barbaari pyöri mediassa puhumassa rasismista jo muutama vuosi sitten, Anssi Kela on mukava oma itsensä, mutta keski-ikäinen mies, jolla ei myydä lehtiä tai saada klikkejä, Tero Vaara on enemmän tai vähemmän todellisuudesta vieraantunut, kuten Kari Peitsamo, ja erään kaverini mukaan ”Palefacea ei lasketa koska.. no ei nyt vittu vaan lasketa”. Kukaan heistä ei ole erityinen suuren yleisön nuorisoidoli tai mielipidevaikuttaja.

Mistä herää kysymys, mikseivät Antti Tuisku, Cheek, Elastinen, Sanni, lukuisat popuraa luovat tubettajat tai JVG voi esimerkiksi tuomita kovaan ääneen rasismia sanoituksissaan ja somepäivityksissään? Siksi että ”linnanjuhlakutsukin voi jäädä saamatta, jos laulaa liian pahasti”, kuten toinen kaverini asian ilmaisi? Vai siksi, että meillä on asiat kuitenkin niin hyvin, että kantaaottavuus koetaan ensisijaisesti PR-uhaksi, ei -mahdollisuudeksi?

Swiftin tapauksessa haasteena on hänen kantritaustastansa, minkä vuoksi merkittävä osa hänen yleisöstään tulee republikaaniseuduilta, ja koska hän on myös globaali nuorisoidoli, ristiriita näyttäytyy valtavana. Mutta ajatellaanko Suomessa niin, että artisti ei voi kritisoida nykyhallintoa, koska kuuntelijoista osa on keskustalaisia? Tästä olisi mielenkiintoista lukea joskus mediasta.

Eli Robin, kun teet comebackin, niin tee se poliittisesti kantaaottavana, kiitos!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Onko suomalainen popjournalismi tapettu?

Hei YleX! Kiva, että julkaisitte "biisianalyysinä" tekstinProfeettojen (kuva) uudesta Eyo-kappaleesta, vaikka siitä ei keksitty mitään muuta sanottavaa kuin että Profeettojen kappaleella on vierailija.

Ei tuo ole mikään biisianalyysi! Se on aivan liian pitkä teksti siitä, että ”onpa kiva, että Profeetoilta on tullut uusi kappale, eikö teistäkin?”. On ihan ok hehkuttaa biisiä finglish-liirumlaarumilla, mutta ei ole ok kutsua tekstiä julkisen palvelun yleisradioyhtiön analyysiksi. Joku roti.

Ellei ”Profeettojen uuden kappaleen ehdottomasti hienoin asia on se, että sillä on mukana fiittaaja” ole äärimmäisen nerokasta piilovittuilua, silmiini ei tänään osunut (linkatkaa kommentteihin, jos olen väärässä) yhtä ainutta kriittisesti kotimaisiin artisteihin suhtautuvaa tekstiä YleX:n nettisivuilla. Sen sijaan ulkomaalaisia festarivieraita kehdataan kaunein sanankääntein kritisoida, kuten Imagine Dragonsin Ilosaarirock-keikkaa.

YleX ei tietenkään ole ainoa syypää, tämä koskee kotimai…

Miksi suomalainen musiikkibisnes on pyhää?

Oskari Onnisen viimeviikkoinen Hesari-kirjoitus nostatti valtavan keskustelun omassa musabisneksen ja -journalismin kuplassani. Sitä kritisoitiin mitä mielikuvituksellisimmilla argumenteilla ja henkilökohtaisuuksilla, vaikka se oli alusta loppuun täysin totta: levy-yhtiön ja managerin hehkutus jaSara Forsbergin ura muusikkona toistaiseksi eivät korreloi keskenään.

Levy-yhtiöt saavat kyseenalaistamatta hypettää artistejaan täysin kummallisilla ja joskus perusteettomillakin argumenteilla ”vientipotentiaalisuudesta”, joten miksi toimittajilla ei olisi oikeutta tarttua mahdollisiin epäkohtiin, ongelmiin ja ristiriitaisuuksiin?
Siksikin kiinnostaa, miksi suomalaisessa popkeskustelussa musiikkibisneksen kritisointi on aina joko ankeuttamista tai negistelyä tai jotain siltä väliltä. Miksi asioita ei voi ääneen ihmetellä mediassa, kuten muissa aiheissa voi? Kukaan ei syytä negistelystä, jos analysoi miksi HJK ei ole Mestareiden liigassa joka vuosi. (Ja poplistat itse asiassa ovat musiikin u…

Miksi Haloo Helsinki on suosittua nuorisomusiikkia, kun suomirock ei muuten ole?

Kun Haloo Helsinkiperustettiin, sen jäsenet olivat noin 15-vuotiaita. He ovat siis koko aikuisikänsä olleet Haloo Helsinki, kiertäneet festareita ja tehneet satoja keikkoja. He ovat jo nyt, reilusti alle kolmekymppisinä suomalaisen musabisneksen konkareita.

Mietitäänpä sitä hetkeä, kun heistä tuli suosittuja:


Isä olen täällä maailman toisella puolen...äiti älä pelkää kyllä pidän itsestä huolen Voitteko kuvitella inklusiivisempaa kertosäettä? Näiden nuorten esittämään Maailman toisella puolen -kappaleeseen voivat samaistua riparinuoret ja aikuiset, isät ja äidit. Muutamaan riviin kiteytyy nuoren elämänilo ja vanhempiensa huomioiminen sekä vanhemman rakkaus lapseaan kohtaan.

Tuon jättihitin sisältäneen III-albumin jälkeen Haloo Helsingille oli ”vain taivas rajana”. He tekivät kaupallisesti viisaasti kiteyttämällä III:lla kirkastuneen haloohelsinkiyden kahdella hyvällä levyllään (Maailma on tehty meitä varten ja Kiitos ei ole kirosana). Yleisö rakastaa heitä: tuore Hulluuden highway -alb…