Suuri amerikkalainen dynastia – Tarina siitä, miten Taylor Swift voitti sodan popkriitikkoja vastaan

Taylor Swift, kuva: Republic.


”I never trust a narcissist, but they love me / So I play 'em like a violin, and I make it look oh so easy” lauloi Taylor Swift Reputationin (2017) mainiolla albumiraidalla I Did Something Bad.

Reputation sai kriitikoilta melko nuivan vastaanoton – muun muassa Pitchfork antoi sille 6.5 pistettä ja monet musiikkimedian vaikuttajat naureskelivat Swiftin makaaberille ja päin naamaa heitetylle ”Reputation is all we have” -narratiiville. Esimerkiksi yleensä varsin asiallinen ja tarkkasilmäinen Lindsay Zoladz suorastaan riemuitsi arviossaan, että Cardi B:n Bodak Yellow peittosi Look What You Made Me Don Hot 100 -listalla ikään kuin kappaleilla olisi ollut jotain tekemistä keskenään.

Reputation oli valtavirtapopissa hyvin harvinainen suorasukainen keskisormen näyttö. Se oli retrospektiivisti tarkasteltuna käännekohta ja tilinpäätös, eräänlainen lopputaistelu Swiftin ja musiikkimedian välillä. 

Kuvitteellista sotaa oli käyty jo vuodesta 2009, jolloin MTV Video Music Awards -tapahtumassa Kanye West (31) ryntäsi lavalle kesken Swiftin (19) kiitospuheen ja sanoi, että hänen ei olisi pitänyt voittaa vuoden parhaan naisartistin videon pystiä kappaleestaan You Belong with Me. Tempaus oli median silmissä lähinnä viihdettä, mutta jätti Swiftille syvät traumat, joita hän hieman avasi talvella ilmestyneessä Miss Americana -dokumentissa. Ja kun Swift Reputationin kappaleilla yhä viittasi Westiin, Pitchfork muistutti ylle linkatussa arviossa, että ”olisi ollut optimaalista olla hiljaa”. Niin syvällä West-sympatiat vakavasti otettavassa popmediassa olivat.

Reputationin puolittaisen lyttäyksen jälkeen kortit oli kuitenkin molemmin puolin katsottu. Molemmat olivat sanoneet sanottavansa. Ja on sanomattakin selvää, että Swift selviytyi taistelusta voittajana.

Ei ollut sattumaa, että vasta Reputation oli ensimmäinen Swift-albumi, jonka Pitchfork edes suvaitsi arvioida. Huolimatta siitä, että Swift oli koko vuosikymmenen näkyvin ja suosituin artisti Yhdysvalloissa. ”Vihanpito” oli ollut niin syvää, että edes 1989-menestysalbumista (2014) ei jaksettu tekstiä vääntää. Kuin korostaakseen kääntynyttä kelkkaansa, juuri ennen Loveria (2019) Pitchfork julkaisi samana päivänä arviot kaikista Swiftin levyistä

Loverin julkaisun aikaan Swiftiä nälvittiin edelleen siitä, että hän on valkoinen, rikas ja hetero, mutta noista ominaisuuksista ei kovin syvällistä popkritiikkiä pysty kirjoittamaan. Levyn arviot olivat kauttaaltaan positiivisia. Pitchfork mainitsi ingressissään myönteisessä mielessä sanaparin ”emotional honesty” – ikään kuin Swiftin aiemmat levyt eivät olisi olleet rehellisiä. Sehän oli jo vuosia ollut Swiftin tavaramerkki, hyvässä ja pahassa. Popfanin silmissä moinen myöhäisherännäisyys herätti lähinnä myötähäpeää.

Nyt musiikkimedian myöhäisherännäisyys on saavuttanut huippunsa, kun Swiftin uudelle, korona-aikana syntyneelle Folklore-albumille on annettu melkein kaikkialla neljä tai viisi tähteä ja sen Metacritic-arvosana on tällä hetkellä 94.

Onko siis Taylor Swiftistä tullut yhdessä keväässä seiskan sijaan lähes kympin laulunkirjoittaja? 

Ei tietenkään ole. 

Kyse on kahdesta asiasta: siitä, että Swift on lipunut pois tanssittavammasta popista kohti juuriaan kantrifolklauluntekijänä, sekä jonkinasteisesta bandwagon-ilmiöstä, jolloin ihmiset sosiaalisessa mediassa avautuvat siitä, että Taylor Swift on ollut aina vähän guilty pleasure

”Kaikki” popkriitikot – myös Reputationia haukkuneet – tietävät, että Swift on 2000-luvun lahjakkaimpia, ellei jopa lahjakkain popkirjoittaja. Häneltä syntyvät niin iloiset poprallatukset kuin monisyiset tilityksetkin sekä novellinomaiset kertomukset ja laatu on hämmästyttävän tasaista. Melkein miltä tahansa hänen levyltään voi poimia minkä tahansa albumiraidan ja siirtää toiselle levylle ilman, että albumien väliset voimasuhteet hyvyyden kannalta muuttuisivat radikaalisti. Jokaisella hänen albumillaan on myös fanisuosikkeja ylitse muiden – Redillä (2012) All Too Well, Reputationilla New Year's Day sekä Loverilla The Archer.

Mutta suuren neron Swiftistä tekee ehkä hänen taitonsa lukea ja tulkita ympäröivää maailmaa ja tehdä siitä popviihdettä. Tähän hetkeen sopii mitä täydellisimmin ns. event-albumi, ja Folklore julkaistiin yllätyksenä kaikille, sillä normaalioloissa hänen piti kesällä olla kiertueella Euroopassa. Hänen levy-yhtiönsä sai tietää siitä vasta tunteja ennen muita, minkä vuoksi albumista ei ole vielä fyysisiä kopioita edes kaupoissa.

Albumin sävellykset ovat pitkälti rutiinitason Swiftiä, mutta ensimmäistä kertaa hän on julkaissut kokonaisen albumin indie-folk- ja kamaripop-tuotantoon nojaten. Suurimman osan albumin kappaleista on tuottanut etänä The Nationalin Aaron Dessner. Levyn henki sopii täydellisesti korona-ajan tunnelmiin, jolloin varsinkin Yhdysvalloissa suurinta hupia saattaa olla pohtia olut tai viinilasi kädessä, mitä sitten teen kun Trump ei enää ole presidentti ja pääsen vapaasti deiteille ihastukseni kanssa.

Eikä kannata missään nimessä väheksyä levyn ehkä merkittävintä oivallusta. Oikeastaan ensimmäistä kertaa Swift ottaa kappaleissaan ulkopuolisen näkökulman. Esimerkiksi tämän tekstin otsikko viittaa kappaleeseen The Last Great American Dynasty, jolla Swift kertoo säveltäjä ja öljyperijä Rebekah Harknessin tarinaa. Cardigan, August ja Betty puolestaan kertovat kolmiodraamasta kolmesta eri perspektiivistä, mikä tekee niistä jo lähtiessä kiinnostavan ja merkittävän palan levyä.  

She makes it look oh so easy, indeed!

Folkloren kappaleet debytoivat striimauslistojen kärkipäässä ympäri maailmaa – paitsi Suomessa, jossa ei ole jostain syystä koskaan lämmetty lainkaan Swiftin musiikille eikä hänellä ole esimerkiksi yhtään albumilistan palkintopallisijaa. Tuskin lämmetään tälläkään kertaa, sillä englanniksi laulettu indie-folk ja akustinen kantripop eivät ole kaupallisesti kovin merkittäviä genrejä, oli tekijänä kuka tahansa. Siinäpä Swiftille sarkaa vielä kynnettäväksi. Suomalaisen popyleisön voittaminen puolelleen saattaa olla vaikeampaa kuin yhdysvaltalaisten kriitikoiden.

Kommentit