 |
| Spotifyn Kovimmat hitit juuri nyt -soittolistan kärkipää tänään. Bongaa rockhitit! |
”There was a time when there was Pop, Dance, Rock N’ Roll, Country, everything all out there. I really wish that (again) for the world. I love streaming, I just want more…variety. And I think we can do it.”
Lausuntoon tarttui muun muassa internetin johtaviin musanörtteihin lukeutuva Anthony Fantano. Gagalla on tietenkin oma lehmä ojassa, koska hän lienee maailman monipuolisin valtavirtatähti rock-, folkpop-, jazz-, elektropop- ja teknolevyineen.
Siinä, miten eri musiikkityylejä tällä hetkellä markkinoidaan suurelle yleisölle ja minkä ajatellaan olevan esimerkiksi rockia, on kuitenkin myös vikaa.
Sattumalta nimittäin Seura-lehden (kyllä!) tuore numero huutaa kannessaan ”rock-extraa” esitellen Muskan, Sam Yaffan, Michael Monroen, Eppu Normaalin ja Irinan. Kaikki hienoja artisteja, mutta voisimmeko siirtyä puhumaan rockista jo hiljalleen siten, että on olemassa myös alle viisikymppisiä rock-artisteja, jotka ovat breikanneet 2010-luvulla?
Puhun esimerkiksi Litku Klemettistä, Pää kiistä, Maustetytöistä, Olavi Uusivirrasta ja niin edelleen, kaikki uuden sukupolven rock-artisteja.
Seura-lehden rock-extra epäsuorasti osoittaa nimenomaan tämän perspektiiviharhan, joka mutkan kautta yhdistyy Gagan heittoon. Ei hittisoittareille tarvitsekaan tuupata Michael Monroeta – on aivan järjetöntä ajatella, että striimaussukupolvi olisi kiinnostunut isoisänsä ikäisen rockarin uudesta sinkusta – mutta sinne voisi asettaa esimerkiksi Maustetytöt, joiden albumi muuten debytoi Suomen albumilistan kärjessä ohi Vain elämää -kauden ”toisen kattauksen”.
Varsinkin Suomen kokoisessa maassa olisi hyvä päästä irti siitä ajattelusta, että vain yhdenlaista musiikkia voi kerrallaan tarjota yleisölle.
Arttu Seppänen kirjoittaa tuoreessa Soundin kolumnissaan, että ”aikanaan vaihtoehtokulttuurina alkanut rock on taas sitä, kun taas kapinallisena alkanut räppi on kesyyntynyt kelpoiseksi mihin tahansa kontekstiin”. Havainto on helppo, mutta Seppänen oivallisesti huomauttaa, että ”valtavirralla on nykyisin vähemmän merkitystä, koska yhtenäiskulttuuria on vähemmän”.
Silti striimauspalvelut taistelevat kaikin voimin soittolistoillaan nimenomaan tätä vastaan: niissä kuvitellaan, että tietyn mittaiset ja tietyn bpm-tason kappaleet ja tietyn genren musiikki olisi jo valmiiksi suositumpaa kuin jokin muu. Siitä on dataa, katsokaas!!
Ei se ole, sillä – breaking news – artistilla ja kappaleen laadulla on merkitystä, eikä mikään ohjelmoitava asia tässä maailmassa edelleenkään takaa kenellekään oikeita hittejä, keikkayleisöä tai muutenkaan kestävää suosiota.
Jos ”striimiystävällisen” kappaleen asettaa päivän hittejä esittelevän soittolistan ensimmäiseksi, niin se todennäköisimmin kuunnellaan ensimmäisenä. Se on vain matematiikkaa, jolla ei ole mitään tekemistä ihmisten musiikkimaun kanssa.
Tuloksena on numeroita ja dataa, jota voidaan sitten hyödyntää ainakin lehdistötiedotteissa, joiden kliimaksiksi Suomessa koetaan se, että voidaan sanoa levyn "streamanneen kultaa jo ennakkoon".
Mystinen striimaussukupolvi on kuitenkin vastuussa mm. siitä, että Queenin Bohemian Rhapsodya (kuusi minuuttia ROCKIA!) on kuunneltu Spotifyssa yli miljardi kertaa. Sekä siitä, että Tame Impalan The Less I Know the Betteriä (ROCKIA!) on kuunneltu yli 400 miljoonaa kertaa tai että Lady Gagan ja Bradley Cooperin Shallow’ta (lähes rockia ja KITAROITA!) on kuunneltu yli 900 miljoonaa kertaa.
Jos vain matematiikkaan ja dataan luottavat soittolistojen laatijat saisivat päättää, nuo kolme olisivat vain kuriositeetteja striimausmaailmassa, jossa vahdataan kuumeisesti, koska Bazzilta tulee uusi sinkku, jotta sen voi tuupata Today’s Hot Hits -soittolistan keulille.
Voisiko siis ajatella, että vielä joskus Spotifyn Kovimmat hitit juuri nyt -soittolistan kolmen ekan biisin joukossa olisikin kitararockia?
Kommentit
Lähetä kommentti