Projektin suojissa – Saako Ed Sheeranin uutta levyä kutsua kaupalliseksi pettymykseksi?

Ed Sheeran.

Suomessa ensi viikolla esiintyvän Ed Sheeranin uusi albumi No. 6 Collaborations Project paljastaa jo nimessään, että se on projekti, mutta silti sen saama hyvin kädenlämpöinen vastaanotto kaupallisessa mielessä tuntuu kummalliselta. Britanniassa sen odotetaan jäävän jopa alle viidennekseen Divide-albumin (2017) avausviikosta – joka tosin oli historiallisenkin hyvä – ja Yhdysvalloissakin noin kolmannekseen.

Joku voisi sanoa, että fyysinen levymyynti vähentynyt ja blaa blaa, mutta on erittäin kiinnostavaa, että Sheeranin uusien biisien striimauksetkaan eivät ole edes lähellä edellisen albumin tasoa. Justin Bieberin kanssa tehty I Don’t Care on toki iso hitti kaikkialla (mm. brittiykkönen, jenkkikakkonen, Suomen ykkönen), mutta eipä muuta uudelta Sheeran-sinkulta voi odottaakaan.

Nyt herää kysymys, saako ”projektia” ylipäätään kutsua kaupalliseksi alisuoriutumiseksi (flopiksi en sentään tätä kutsu, jokin roti!), vai pitääkö odottaa ”oikean” albumin ilmestymistä, ennen kuin johtopäätöksiä voi tehdä? Näistä samoista asioista on puhuttu paljon esimerkiksi Alman ja Robin Packalenin yhteydessä: milloin media saa sanoa, että kaupalliset odotukset ovat korkeammalla?

Olen käynyt internetin syövereissä ihan kiinnostavia keskusteluita, miksi maailman suosituimpiin kuuluva artisti ei uudella julkaisullaan aivan kykene odotusten mukaiseen kaupalliseen menestykseen, vaikka se on musiikillisesti mitä tiukinta keskitietä. Yksi on ilmoittanut, että hän odottaa Sheeranin ”oikeaa” seuraavaa levyä (eli jatkoa +:lle, x:lle ja Dividelle), toinen taas julisti, että häntä ei kiinnosta Sheeranin yhteistyöt räppäreiden kanssa ja että ”uusi levy ei kuulosta Sheeranilta”, kolmas vertasi tätä Draken More Life -mixtapeen, mutta vertaus ontuu, koska More Lifen kaupallinen menestys on ollut lähes samaa tasoa kuin Draken "oikeiden" albumien.

Tämä on mielestäni mielenkiintoista siksi, että a) uudella levyllä räppäreitä ei ole sentään joka biisillä, b) Sheeranin edellinen iso hitti etenkin Euroopassa oli duetto räppärin eli Eminemin kanssa (River) ja c) Sheeran jos kuka on aina tehnyt todella paljon yhteistöitä, biisejä muille ja vieraillut muiden kappaleilla. 

Onko Ed Sheeran -faneilla näin selkeä käsitys siitä, mitä oma idoli on tai saa olla? Jos I Don’t Care ja Beautiful People olisivat soolosinkkuja, niin suhtauduttaisiinko niihin vielä innostuneemmin?

Ja käänteisesti, jos esim. Justin Bieber tekee kappaleen Sheeranin kanssa, eikö sen paperilla pitäisi periaatteessa laajentaa Sheeranin kuulijakuntaa? Tuolla paperinohuella ajatuksella monia yhteistöitä usein perustellaan, koska ei niitä oikein muutenkaan voi: kuunnelkaa esimerkiksi Post Malonen ja Young Thugin Goodbyes, jonka tunnelman jälkimmäinen lähes pilaa. Uudella Sheeran-levyllä on esimerkiksi Lenny Kravitz -henkinen kappale Blow, jonka esittävät Sheeranin kanssa Chris Stapleton ja Bruno Mars – molemmat hyvin amerikkalaisia 2010-luvun tähtiä eri näkökulmasta. Miksi se on tehty jos ei tarjoamaan rockimpaa ja groovaavampaa Sheerania nimenomaan yhdysvaltalaisille?

Osaan tavallaan asettua "oikeaa" Sheeran-levyä odottavan asemaan, sillä Lady Gaga -fanina olen elänyt läpi mm. Gagan jazz-levyn Tony Bennettin kanssa. Siinä kyseessä oli kuitenkin täysin erityyppinen hanke, oikeasti erilainen "projekti", kun taas uuden Sheeran-levyn kappaleet eivät poikkea paljoakaan, tai ehkä lainkaan, "oikean" Sheeran-levyn kappaleista.

Silti näkemykseni levyn kaupallisesta alisuoriutumisesta on, että viimeisen parin vuoden aikana popmaailma on kehittynyt niin, että Sheeranille ei ole samalla tavalla kysyntää artistina. Pottia jakamaan on tullut Post Malonen ja Khalidin kaltaisia uusia tähtiä, jotka tavallaan jatkavat Sheeranin trubaduuriperinnettä, mutta vetoavat paremmin parikymppisiin, sekä Lewis Capaldi, joka persoonallaan on lähempänä perinteistä brittirockaria kuin Sheeranin kaltaista suhteellisen etäiseksi ja tylsäksi jäävää musanörttiä. 

Kaikkein radikaalein tulkinta on, että Sheeran puhuttelee kuulijoita oikeasti vain silloin, kun hän laulaa löysää serenadia juuri tapaamalleen tytölle tai naiselle, koska ns. siirapin tarve maailmassa on vuosikymmenestä toiseen vakio. 

Joka tapauksessa, lopulta No. 6 Collaborations Project mennee ohi melko nopeasti, mutta kenties kiinnostavinta siinä on se, millaisen lähdön se antaa Sheeranin seuraavalle, ”oikealle” albumille.