 |
| Heal the World -singlen kansi vuodelta 1992. |
En ole kuunnellut Jacksonin musiikkia ekstensiivisesti oikeastaan vuosiin, sitten Xscapen (2014), mutta yksittäisiä kappaleita ja levyjä kylläkin. Viikonloppuna pistin soimaan Jacksonin Got to Be There -esikoisalbumin (1972), joka sai minut surulliseksi: sillä laulaa kirkkaalla äänellä 13-vuotias äärettömän lahjakas muusikko, joka oli jo mankeloitu sekä perheessä että showbisneksessä.
Hetken aikaa Jacksonin musiikkiin liittyvät muistot kiisivät flashbackeina mielessäni.
Ajatus oli kuunnella Jacksonia enemmänkin yhdeltä istumalta, en siihen kyennyt. Ajattelin, että voinko enää olla Michael Jackson -fani? Saanko julkisesti sanoa olevani tai olleeni Michael Jackson -fani? Pitääkö minun ottaa etäisyyttä hänen musiikkinsa? Haluan ymmärtää Jacksonia, mutta en tiedä voinko enää fanittaa häntä. Hänen oman elämänsä traagiset tapahtumat eivät oikeuttaneet pilaamaan muiden elämiä.
Jacksonin kuoleman jälkeen vuonna 2009 fanitukseni taso on hiipunut tasaisesti, mikä on ymmärrettävää: miten pitää yllä suhdetta asiaan, joka on väkisin menneisyydessä elämistä.
Joudun silti tasapainoilemaan aiheen kanssa. Jos, ja todennäköisesti kun, Jackson on käyttänyt hyväkseen joko seksuaalisesti tai vähintään emotionaalisesti Robsonia ja Safechuckia, pitääkö minun ottaa siihen kantaa katsomalla dokumentti ja hylkäämällä Jacksonin musiikki tai kieltämällä Robsonin ja Safechuckin lausunnot, koska juridista näyttöä hyväksikäytöstä ei ole?
On yhdentekevää tapella siitä, puhuvatko Robson ja Safechuck sataprosenttisesti totta vai eivät, sillä juridinen totuus on traumatisoivissa hyväksikäyttötapauksissa sivuseikka, koska uhrien kannalta vahinko on peruuttamaton. Kaikkein hirvittävintä on victim shaming, eli se, että hyväksikäytön uhreja ei joko uskota tai heidän kokemuksiaan vähätellään. Hyväksikäyttötapauksissa ei ole voittajia, on vain häviäjiä ja pilattuja elämiä, joita mikään rahasumma ei pysty korjaamaan.
Ennenaikaisen kuolemansa vuoksi Jackson on minulle tällä hetkellä lähinnä muistoja ja niiden unohtaminen sormia napsauttamalla on mahdotonta. Jos olisin innostunut Jacksonin musiikista esimerkiksi hänen kuolemansa jälkeen, olisi paljon helpompaa vain olla kuuntelematta ja ajattelematta. Mutta ensimmäinen ikioma levyni oli Dangerous, minulla oli koulussa Jackson-paita ja olin hankkimassa lippua This Is It -paluukeikoille.
Kun lauloin Heal the Worldia, uskoinko valheeseen? Siihen, että Jacksonin Peter Pan -elämäntyyli ei ollut tavoiteltavaa satua, vaan raakaa todellisuutta, jossa itse asiassa satutettiin jokaista osapuolta.
Toisen viime aikoina mediassa esillä olleen seksuaalisen hyväksikäyttötapauksen, eli Jacksonin kanssa musiikkiakin tehneen R. Kellyn, kohdalla musiikki on vastannut hänen elämäntyyliään, eikä syytösten hyväksyminen totena ole vaikeaa. Hän on laulanut suoraviivaisesti seksistä ja toteuttanut sitä hirvittävällä tavalla omassa elämässään. Sen sijaan Jackson on laulanut esimerkiksi maailman parantamisesta (Heal the World, Earth Song), aidsiin kuolleista lapsista (Gone Too Soon) sekä heitteillejätöstä (Little Susie). Hän on ollut musiikissaan aina sataprosenttisen HYVÄ. Ja juuri sen vuoksi tätä ristiriitaa on vaikea sulattaa. Onko täydellinen maailma ilman sotia ja nälkäkuolemia utopia, johon voi uskoa ainoastaan mieleltään häiriintynyt ihminen? Onko se, että aikuinen ihminen haluaa huolehtia lapsista aina lähtökohtaisesti epäilyttävää?
En kuvittele, että pystyisin säilyttämään sitä illuusiota Michael Jacksonista, joka minulla 1990-luvulla oli, mutta luulen, että en ole valmis kohtaamaan totuuttakaan sen karuimmassa muodossa. Ehkä paras ratkaisu on vain antaa muistojen hiipua ajan myötä?
Kommentit
Lähetä kommentti