Katsotaanko mitättömyys suomipopissa hyveeksi?

Onko Keko Salatassa kiinnostavinta hänen nimensä? Kuva: Ville Laamanen.

”En mä oo mitään suurempaa kuin sinäkään
Vieläkään en mäkään pysty lentämään
Oon pahoillani baby
Mut oon tavallinen vaan”

(Keko Salata: Tavallinen)

Saatan olla vanhanaikainen, mutta mielestäni popmusiikissa on ennen kaikkea kyse suurista tunteista, taitavista sävellyksistä ja mittaamattomasta karismasta, tai jos ei niistä, niin edes tanssittavuudesta. Jos nämä kaikki edes jotenkin löytyvät samasta kokonaispaketista, niin ollaan jo hyvin pitkällä eikä kaikkien kappaleiden tarvitse olla lopulta edes kovin erityisiä; riittää, että kuuntelijalla on eräänlainen illuusio siitä, että hän kuuntelee jotain erityistä.

Usein suomalaisessa popissa tuon illuusion saavuttaminen on täysin mahdotonta. En osaa sanoa, onko tilanne mennyt erityisesti huonompaan suuntaan, mutta alussa siteeraamani Keko Salatan hitti Tavallinen ainakin heijastaa kehitystä jollain tasolla: aivan kuin artisteilta olisi unohtunut popmusiikin fundamentaalinen tavoite olla niin hyvää ja kiinnostavaa, että ihmiset tulevat katsomaan keikoille, tutustuvat mielipiteisiin, ihastelevat lahjakkuutta ja opettelevat kappaleiden sanoja ulkoa.

En tiedä, onko kyseessä ajatus siitä, että on olemassa jokin ”pienin yhteinen nimittäjä”, johon vetoamalla voi saada suurta menestystä. En tiedä, onko kyseessä ajatus siitä, että Nelonen Mediaa on pakko mielistellä tavalla tai toisella, tai muuten yleisö hylkää.

Jos näin ajatellaan, se yleisö on hylkäämässä. Tai sitä yleisöä ei ole koskaan ollutkaan.

Kahvibrändi Saludon slogan on ”Kun hyvä riittää”. Kuin vaivihkaa Saludolla ja suomalaisella popajattelulla on aika paljon yhteistä. Saludon edustaja sanoo Markkinointi & Mainonnan jutussa, että ”aina ei tarvitse olla paras”. Ajattelu on periaatteessa henkilön arjessa ihan kannatettava, mutta taiteeseen siitä ei ole. Onko oikeasti hyvää taidetta ikinä luotu siten, että pyritään tekemään ihan ok versio siitä, mitä osaa tehdä aivan hillittömän hyvin? Meira saattaa mainoksellaan hetkellisesti nostaa Saludon myyntiä, mutta ”Kun hyvä riittää” ei tee siitä HALUTTAVAA tuotemerkkiä. Syön eineksiä, mutta en oikeastaan nauti niiden syömisestä.

Olen aiemmin kirjoittanut Sannin ongelmista hieman tähän liittyen. Sanni on äärimmäisen lahjakas muusikko, joka todellakin täyttää (tai on täyttänyt) alussa mainitsemani kriteerit, mutta joka joko vahingossa tai ihan tavoitteellisesti ryhtynyt lähestymään sitä ”pienintä yhteistä nimittäjää” tajuamatta, että kun tähtää keskelle, kuuntelijalta häviää mahdollisuus hämmästyä, joko hyvässä tai pahassa. Jäljelle jää korkeintaan ärtymys (kuten minulla) tai kiinnostus lopahtaa.

Palaan vielä Keko Salatan kappaleeseen. Biisi on lyyrisesti aivan järkyttävän laiska (-ään, -kään -mään); asetelma siitä, että kertoja pitää tavallisuutta jonain pahoiteltavana ominaisuutena, joka määrittää parisuhteen, on häiritsevä; ja sen kokonaisuus on mitättömyyden keskiarvo laulajan keskinkertaisuutta ja sävellyksen kliseisyyttä (kappale ei oikeastaan ETENE mihinkään) myöten.

Mutta ehkä on saavutus olla taiteen tyhjiössä siinä mielessä, että kappale on jo lähtökohtaisesti tehty mitättömämmäksi elämykseksi kuin Saludo tai einesruoka? Ainakin tämä teksti tuli kirjoitettua!