 |
| Beyoncé ja Jay-Z Telia Parken -stadionilla 23.6.2018. Kuva: Robin Harper. |
Vietin pitkän viikonlopun Kööpenhaminassa, syynä reissuun oli ennen kaikkea popkulttuurin megatähtien Beyoncé Knowlesin ja Jay-Z:n toinen yhteinen On the Run -kiertue, joka vieraili selvästi laajemmin Euroopassa kuin ainoastaan Pariisiin eksynyt edeltäjänsä vuodelta 2014.
Keikka oli pitkän odotuksen päätös: molempien musiikki on kuulunut elämääni 1990-luvun lopulta lähtien.
Beyoncé on Destiny's Child -ajoista lähtien laulanut yksilön itsenäisyydestä ja itsensä määrittämisestä. Hänen lavaliikehdintänsä on majesteettinen yhdistelmä Janet Jacksonia ja Shakiraa.
Jay-Z oli vuosituhannen vaihteen katu-uskottavin hittiräppäri, joka vielä viisikymppisenäkin ymmärtää, että perinnön julistaminen on lopulta megalomaniaa tärkeämpää, vaikka kimalteleva hiphop-elämäntyyli on olennainen osa kokonaisuutta.
Pariskunta sopii toisilleen täydellisesti: kaikki on suurta, mutta mikään ei överiä. En tosin keksi, mikä ylipäätään olisi heille liian överiä. Ei ainakaan Beyoncén dramaattinen purjeveneellä lähteminen avioliiton satamasta ja hääpuvussa paluu Jay-Z:n vierelle ja satojen kynttilöiden äärelle paratiisisaarella sijaitsevaan kirkkoon.
Nämä, ja monta muuta esteettisesti järjettömän kaunista asiaa, esitetään screeneillä keikan edetessä.
Kahdesta esiintyjästä fanitan tietenkin enemmän Beyoncéa. Hänen musiikkinsa on tällä hetkellä äärimmäisen epäeurooppalaista, suorastaan popmelodioista riisuttua, minkä vuoksi kenties en pysty rakastamaan sitä samalla tavalla kuin esimerkiksi Lady Gagan kappaleita.
Olen silti iso fani. Beyoncé on kuin kuninkaallisuuden ja kantaaottavuuden salaperäisesti yhdistävän satulinnan hallitsija.
Tätä kirjoittaessani Lady Gaga poseeraa keskellä New Yorkin Pride-kulkuetta, lähellä nuoruutensa työpaikkaa managerinsa, gay-aktivisti hänkin, kuvatessa tilannetta Instagramiin. Heille hurraavat tuhannet ihmiset.
Beyoncé ei tekisi sitä. Se olisi liian tavallista ja maanläheistä. Hän tasapainottaa Little Monster -arkeani juuri sopivasti.
Siksi on jotenkin todella hauskaa, että nimenomaan matalan kynnyksen julistukset ja iskulauseet tekevät Beyoncésta niin hyvän.
Beyoncén erinomaisuus on sitä, että hänen avullaan jokainen nainen, muunsukupuolinen ja mieskin pystyy heräämään päiväänsä ja ajattelemaan, että hei tällainen olen, vitun awesome, ansaitsen vaikka mitä ja tänään muutan maailmaa, ainakin omaani.
Hänen teksteiltään suoraviivaisesti feministisimmät kappaleensa kuten ***Flawless, Formation ja Run the World (Girls) asettavat helpon portin tutustua muihin ajattelijoihin.
Beyoncén sanomassa etenkin tummaihoinen nainen nousee esiin. Ja juuri siksi tämäkin jättikiertue Jay-Z:n kanssa on tehty.
(Lisäksi he tekevät tällä hillittömästi hynää, mutta miksi eivät tekisi.)
Se ei ole radikaalia, mutta se on upeaa.
Koko show on jaettu kristillisesti tasan ja molempien hitit saavat yleisön sekaisin.
On ihanaa kuulla ensin Beyoncén laulavan "Diva is the female version of a hustla" ja pian perään Jay-Z:n suurimpiin vuosituhannen vaihteen hitteihin lukeutuva Big Pimpin'.
"Olemme yhdessä, tasa-arvoisesti, rakentaneet tämän, mutta helppoa se ei ole ollut", asetelma tuntuu huutavan. Perhe-elämän karikot nousevat esiin etenkin Beyoncén Sorryn ja yhdessä esitetyn Family Feudin aikana.
Keikalle kaikki eivät lähteneet varauksettoman ylistyksen nimissä. Edessäni seisoi heteropariskunta, jonka mies vaikutti hiljaisesti suorastaan paheksuvan Formationia.
Juuri heidän kaltaistensa takia On the Run -kiertueet ovat merkittäviä. Tätä julistusta tulevat kuuntelemaan myös ne, joilla on "99 problems but the bitch ain't one", koska he kuvittelevat että nainen pysyy heidän rinnallaan joka tapauksessa.
Tietenkin parempi olisi, jos tämäkin mies laulaisi ja tanssisi mukana jokaisen kappaleen, mutta ehkä keikalle lähteminen ja metrien korkuisin kirjaimin screenille heijastetulle feminist-sanalle hurraavan yleisön voiman havaitseminen ovat hänelle alku valtarakenteiden vinoutumien ymmärtämiseen.
Beyoncé-fanin näkökulmasta erityistä lisäarvoa esimerkiksi huhtikuiseen, tietenkin fantastiseen, Coachella-keikkaan verrattuna - sen lisäksi, että olin paikalla - toivat hänen tulkintansa Jay-Z:n mahtipontisista hiteistä Holy Grail ja Young Forever. Ei ole varmasti sattumaa, että juuri ne aloittivat ja päättivät keikan.
Kuten hyvissä blockbuster-elokuvissa, tässäkin tarinassa, tai ainakin luvussa, oli onnellinen loppu: täydellinen pariskunta poistui lavalta käsi kädessä ja screenillä luki "This is real love". Real equal love.
Kommentit
Lähetä kommentti