Voiko tasa-arvo toteutua näinä suoratoiston aikoina?

Cardi B striimaa!

Helsingin Sanomissa tartuttiin mielenkiintoiseen kysymykseen: miksi Suomessa naisräppäreiden esiinmarssi on jäänyt englanninkielistä maailmaa ja Ruotsia laimeammaksi, ainakin toistaiseksi.

Jutussa tarjottiin jo monenlaisia, kenties oikeitakin vastauksia (esikuvien ja vierailuslottien vähyys, alan rakenteelliset vinoutumat). Yksi sivupolku jäi vielä avaamatta, nimittäin se, että miesten julkaisema musiikki jyllää yleisesti ottaen striimauspalveluissa.

Toki on naisartisteja, jotka tavoittavat kohderyhmänsä erinomaisesti: Cardi B ja Camila Cabello muun muassa, he lukeutuvat tämän hetken suosituimpiin. Mutta jos halutaan oikeasti lyödä läpi valtavirrassa niin rajusti, että voitetaan vuoden suosituimman kappaleen palkinto Emma-gaalassa ja striimataan kymmenkertaista platinaa, tarvitaan mukaan myös kaikki mahdolliset miehet.

Kuuntelutottumuksissa yleisesti naisten suhteellinen osuus jää helposti palkkatasa-arvokeskustelusta tuttuun 80 prosenttiin tai alemmas. Kun nelisen vuotta sitten asiaa tutkittiin, huomattiin, että suosituin miesten kuuntelema naisartisti (Rihanna) oli vasta kahdeksanneksi suosituin artisti heidän keskuudessaan, edellään vain miehiä ja miesten muodostamia yhtyeitä. Miehet eivät siis kuuntele naisten tekemää musiikkia yhtä paljon kuin naiset miesten ja se on nykypäivän listoilla erittäin merkittävä tekijä, koska – huudetaan se yhdessä, ARTISTIN PITÄÄ STRIIMATA! Ja juuri nyt rap on musiikkia, joka striimaa.

Hiljattain Spotify ja eräs alkoholimerkki tekivät sovelluksen, jonka avulla voi testata summittaisesti, miten omat kuuntelutottumukset ovat jakautuneet. 

Jos olet mies ja kuuntelet naisten tekemää musiikkia vähintään 45–50-prosenttisesti niin onneksi olkoon. Jos et, niin aina voi miettiä miettiä, miksi et: onko kysymys kenties genrestä vai mistä. Kuten monilla muillakin aloilla, musiikkibisneksessä on valtavasti työtä, jotta oltaisiin lähellä edes nimellistä tasa-arvoa.