 |
| Antti Tuisku. Kuva: Warner |
Kaikkialta on voinut lukea, että Antti Tuiskun uusi albumi Valittu kansa ilmestyi perjantaina. Hämmentävästi levy on ehtinyt saada ylistäviä arvioita sellaisiltakin tahoilta, jotka ovat yleensä suhtautuneet Tuiskun musiikkiin melko kriittisesti: Helsingin Sanomat antoi viisi tähteä ja Rumba 9,8 pistettä kymmenestä.
Kun jokin levy saa näin haltioituneen vastaanoton, se tietenkin kiinnostaa aivan eri lailla kuin kolmen tai neljän tähden arvioiden kohteet. Odottamattomat viiden tähden superkehut tai vastaavasti yhden tähden lyttäykset ovat aina musiikkimediassa tapauksia, joita popkulttuurin seuraajat eivät yleensä ohita ilman tarkempaa perehtymistä.
Annoin itse Antti Tuiskun edelliselle levylle Anatudelle Rumbassa 7,2 pistettä, mikä on mielestäni yhä levylle aika sopiva tuomio, vaikka en ole kyllä sitä kuunnellut Tuiskun viimeisimmän Hartwall Arena -keikan jälkeen. Tätäkin taustaa vasten hyperkehuttu levy kiinnosti valtavasti.
Ensireaktioni: en kuule tässä viittä tähteä missään muualla kuin fantastisessa Kahvia ja pullaa -kappaleessa ja olen kuitenkin seurannut hänen uraansa enemmän tai vähemmän tarkasti alusta lähtien.
Hälytyskellot alkoivat soida heti! Minä jos kuka olen yleensä ensimmäisenä kehumassa kriitikoiden keskinkertaisiksikin tuomitsemia levyjä. Esimerkiksi Halseyn Manic sai Hesarissa kaksi tähteä, minä annoin Rumbassa 8,1 pistettä. Enkö enää tajua popmusiikista ylipäätään mitään? (Metacriticin mukaan konsensus on Halseyn osalta kyllä samaa mieltä kanssani.)
Itsetutkiskelun paikka!
Musiikki ja kritiikki on tietenkin subjektiivista. Oskari Onnisen ylempänä linkattu arvio Helsingin Sanomissa on tekstinä erinomainen – joskin kohta, jossa hän puhuu Tuiskun diggailusta uskottavuuskysymyksenä ei mielestäni osu maaliin, sillä Tuisku jos kuka on ainakin minun lähipiirini silmissä uskottava poptähti. Aloin miettiä, miten iso merkitys yleisellä mielipiteellä on musiikin diggailussa. Jos on oikea fani, sillä mitä artistista esimerkiksi kritiikeissä kirjoitetaan, ei ole kovin suurta merkitystä, mutta totta kai fanienkin mielestä artistin tuotanto käsittää parhaita levyjä ja ei-niin-parhaita levyjä. Mutta jos ei ole fani, yleinen mielipide määrittää todella paljon, miten musiikkiin suhtaudutaan ja silloin ns. Tapauksen merkitys korostuu.
Lukemistani arvioista on käynyt ilmi, että hengellisyyttä ja hedonismia yhdistävä Valittu kansa on brändätty Tapaukseksi mediankin saralta. Albumin sanoitusten tulokulma on toki kokonaisuutena freesi, mutta musiikillisesti sekavahko lopputulos ei todellakaan pyöristy sen ansiosta viiteen tähteen.
Etenkin muutamat levyn bileraidoista kuulostavat korviini vanhentuneilta ja siihen ei vaikuta se, miten paljon niissä yhdistetään uskontoa bailaamiseen, koska se ei ole mielestäni teemana niin merkittävä, että tämän ison miinuksen voisi antaa anteeksi. Jos esimerkiksi Pyhä kosketus tai Jumalan kämmenellä olisivat kenen tahansa kansainvälisen popparin levyltä, ei niille lotkautettaisi korvia suomalaisessa mediassa lainkaan tässä ajassa.
Ymmärrän täysin Tuiskun haastatteluissa albumin tueksi latelemat lauseet projektin henkilökohtaisuudesta ja itse asiassa hänen näkemyksensä epätäydellisyydestä ja uskonnosta on aika lähellä omaani, joten parhaimmillaan sanoitukset ovat samaistuttavia. Evankelis-luterilaisessa kirkossakin varmasti tykätään levystä, sillä se nostaa heille tärkeää aihetta esiin kansantajuisesti ja ison julkkisidolin toimesta.
Artistit useinkin julistavat levyjä uransa henkilökohtaisimmiksi, mutta silti kuulijan – faninkin – pitää hakea usein hyvyys ja merkitys itse musiikista. Esimerkiksi Lady Gagan Joanne (2016) ei ole mielestäni upea albumi, koska se on hänen henkilökohtaisin levynsä, vaan sen takia, että se on häneltä musiikillisesti uusi aluevaltaus ja sisältää tukun hänen parhaita sävellyksiään. Sama pätee varsinaiseen viiden tähden popklassikkoon Madonnan Ray of Lightiin (1998). Enkä kuule tätä samaa radikaalia uudelleensyntymistä Valitussa kansassa.
Ehkä Valitun kansan nostaminen mitä korkeimmalle jalustalle kertoo siitä, miten kipeästi suomalaisen popmaailmaan kaivataan ison kuvan ja temaattisen kokonaisuuden ymmärrystä ja siitä, miten loppuun asti poptähden ajatuksen voi viedä ajautumatta Vain elämää -limboon, jossa yleisömäärät keikoilla ovat suoraan verrannollisia kausiosallistumisten määrään (ja jota Tuiskukaan ei varsinaisesti välttele). Ovatko viisi tähteä palkinto siitä, että meillä on maassamme edes yksi oikea sataprosenttinen poptähti Cheekin lopetettua? Jos ovat, niin olkoon niin. Motherfucking aamen!
Kommentit
Lähetä kommentti